An­te­ro Ii­va­ri­nen

Per­hee­ni­sä­nä koen ole­va­ni vas­tuus­sa ai­ka mo­nes­ta asi­as­ta. Jos­kus tun­tuu, et­tä vas­tuu pai­naa har­tei­ta­ni lii­kaa. Vie­lä en kum­min­kaan ole mu­ser­tu­nut sen al­le. Enem­pää­hän meil­le ei an­ne­ta kuin jak­sam­me kan­taa. Tuo­hon on tur­val­lis­ta luot­taa ja us­koa.

Mi­nul­la on vas­tuu lap­sis­tam­me. Myös unoh­ta­mat­ta puo­li­so­a­ni. Rak­kaan vai­mo­ni ol­les­sa ko­ti­äi­ti­nä on it­ses­tään­sel­vyys, et­tä olen tuo työs­sä­käy­vä per­hee­ni ”ruu­an hank­ki­ja”. Per­heen ol­les­sa iso me­not­kin ovat mo­nes­ti mel­koi­set. Olem­me ti­lan­neet ruu­at jo vuo­sia verk­ko­kau­pas­ta ko­ti­o­vel­lem­me ker­ran vii­kos­sa. Nuo pel­käs­tään ruu­as­ta ker­ty­vät me­not ins­pi­roi­vat mi­nua te­ke­mään töi­tä in­nok­kaam­min. On­nek­si vaat­teet ja har­ras­tus­vä­li­nei­tä­kin löy­tyy hy­vä­kun­toi­si­na esi­mer­kik­si kirp­pa­reil­ta.

Luo­ja on siu­nan­nut lei­pää ko­tiim­me jo vuo­sia lei­pä­rin­gin kaut­ta tuo­den sääs­töä me­noi­him­me. Luo­ja oh­jan­nut työ­nan­ta­ja­ni kans­sa per­hee­ni me­nois­ta käy­mi­ä­ni kes­kus­te­lu­ja niin, et­tä töi­tä olen saa­nut teh­dä niin pal­jon kuin vain jak­san teh­dä. Luo­ja on an­ta­nut ter­veyt­tä teh­dä töi­tä. Ko­li­kon pe­räs­sä juok­si­ja olen vain sen ver­ran, et­tä pa­kol­li­siin per­hee­ni me­noi­hin löy­tyi­si ra­haa, mut­ta enem­pää en sit­ten tar­vit­se­kaan. Mo­nes­ti olen huo­man­nut, et­tä tur­haan mu­reh­dim­me tu­le­vas­ta, kun Tai­vaan Isä on huo­leh­ti­nut meis­tä­kin jo­kai­ses­ta ihan joka päi­vä an­ta­en sen, mitä tar­vit­sem­me.

Tär­kein Luo­jan an­ta­ma kas­va­tus­teh­tä­vä on myös vas­tuul­li­sin: vas­tuu käyt­tää per­het­tä seu­rois­sa, py­hä­kou­luis­sa, raa­mat­tu­luo­kis­sa ja nuor­ten per­jan­tai-il­lois­sa. Kuun­te­le­mas­sa Ju­ma­lan sa­naa, jota tar­vit­sem­me py­sy­äk­sem­me us­ko­mas­sa. Meil­lä ra­kas vai­mo­ni on tuo seu­roi­hin ”pa­tis­te­li­ja” – tai jos olem­me ki­pe­ä­nä ko­to­na, niin net­ti­seu­ro­jen pääl­le­lait­ta­ja. Mo­nes­ti olen ihas­tel­lut hä­nen tai­to­aan saa­da kaik­ki ko­ti­seu­roi­hin olo­huo­nee­seem­me tai saa­da mi­nuun­kin seu­roi­hin­läh­töin­toa, vaik­ka puh­tai­ta fark­ku­ja ei löy­tyi­si­kään.

Olen ilok­se­ni huo­man­nut, et­tä nuo­ret läh­te­vät in­nois­saan py­hä­kou­lui­hin ja raa­mat­tu­luok­kiin. Siel­lä he juur­tu­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Jo mar­ras­kuus­sa he al­ka­vat pu­hua tu­le­vis­ta Su­vi­seu­rois­ta ja suun­nit­te­le­vat sin­ne teh­tä­vää reis­sua.

Erää­nä aa­mu­na 3-vuo­ti­as Ii­sa tuli luok­se­ni aa­mul­la he­rät­ty­ään. Olin fluns­san ta­kia jo tois­ta päi­vää ko­to­na. Edel­lis­päi­vä­nä mi­nul­la oli ol­lut kova kuu­me­piik­ki ja olin tä­ris­syt läm­pö­pei­ton ja kol­men vil­tin al­la olo­huo­neen no­ja­tuo­lis­sa. – Huo­men­ta Isi. Joko sinä olet ter­ve? Ii­sa ky­se­li. – Ru­koi­lin ei­len il­lal­la, et­tä pa­ra­ni­sit, hän jat­koi kirk­kain sil­min, mi­nua kat­so­en. – Ru­koi­lin myös oman tuk­koi­sen ne­nä­ni ja ma­ha­ki­pu­ni puo­les­ta” hän sa­noi ja hie­roi sa­mal­la vat­san­seu­tu­aan pie­nil­lä kä­sil­lään.

Olin hä­kel­ty­nyt: tuo pie­ni tai­vaan tai­mi oli muis­ta­nut mi­nua yö­puul­le men­nes­sään. Il­mei­ses­ti hän oli näh­nyt, kun olin ol­lut kuu­me­pii­kin kou­ris­sa. Olin lii­kut­tu­nut. – Kuu­met­ta ei enää ole, sa­noin Ii­sal­le. Ha­la­sin tuo­ta iha­naa pik­ku­tyt­tö­ä­ni ja kii­tin ru­kouk­ses­ta ja huo­len­pi­dos­ta. Su­loi­nen Ii­sa hy­myi­li iloi­se­na sy­lis­sä­ni. Mitä minä isä­nä muu­ta voi­sin tä­hän aa­muun enää tar­vi­ta, kun on tuol­lai­nen mi­nun oma pik­ku en­ke­li­ni vie­rel­lä­ni?

On to­del­la pu­hut­te­le­vaa ja miel­tä läm­mit­tä­vää huo­ma­ta, kuin­ka tuo pie­ni tyt­tö tie­si, kuka voi­si ihan oi­ke­as­ti aut­taa. Hän pyy­si it­sel­leen tär­kei­tä asi­oi­ta Tai­vaan Isäl­tä. Mei­dän kaik­kien Isäl­tä. Juu­ri tuon ta­kia tuo Luo­jan an­ta­ma vas­tuul­li­nen teh­tä­vä on tär­kein kai­kis­ta: et­tä lap­sem­me py­syi­si­vät us­ko­mas­sa ja säi­lyt­täi­si­vät puh­taan oman­tun­non koko elä­män­sä ajan. Us­ko py­syi­si kirk­kaa­na, lap­sen kal­tai­se­na ja yk­sin­ker­tai­se­na.

On tur­val­lis­ta ol­la Tai­vaan Isän joh­da­tuk­ses­sa ja us­ko­vai­sen per­heen ym­pä­röi­mä­nä, ra­kas Ii­sa-tyt­tö esi­merk­kiä an­ta­en. Ker­to­en käy­tök­sel­lään myös, et­tä py­hä­kou­luis­ta, seu­rois­ta ja ko­to­a­kin on jää­nyt juu­ri nii­tä oi­kei­ta eväi­tä hä­nen­kin puh­taan kul­tai­seen sy­dä­meen­sä.