Antero Iivarinen
Perheenisänä koen olevani vastuussa aika monesta asiasta. Joskus tuntuu, että vastuu painaa harteitani liikaa. Vielä en kumminkaan ole musertunut sen alle. Enempäähän meille ei anneta kuin jaksamme kantaa. Tuohon on turvallista luottaa ja uskoa.
Minulla on vastuu lapsistamme. Myös unohtamatta puolisoani. Rakkaan vaimoni ollessa kotiäitinä on itsestäänselvyys, että olen tuo työssäkäyvä perheeni ”ruuan hankkija”. Perheen ollessa iso menotkin ovat monesti melkoiset. Olemme tilanneet ruuat jo vuosia verkkokaupasta kotiovellemme kerran viikossa. Nuo pelkästään ruuasta kertyvät menot inspiroivat minua tekemään töitä innokkaammin. Onneksi vaatteet ja harrastusvälineitäkin löytyy hyväkuntoisina esimerkiksi kirppareilta.
Luoja on siunannut leipää kotiimme jo vuosia leipäringin kautta tuoden säästöä menoihimme. Luoja ohjannut työnantajani kanssa perheeni menoista käymiäni keskusteluja niin, että töitä olen saanut tehdä niin paljon kuin vain jaksan tehdä. Luoja on antanut terveyttä tehdä töitä. Kolikon perässä juoksija olen vain sen verran, että pakollisiin perheeni menoihin löytyisi rahaa, mutta enempää en sitten tarvitsekaan. Monesti olen huomannut, että turhaan murehdimme tulevasta, kun Taivaan Isä on huolehtinut meistäkin jokaisesta ihan joka päivä antaen sen, mitä tarvitsemme.
Tärkein Luojan antama kasvatustehtävä on myös vastuullisin: vastuu käyttää perhettä seuroissa, pyhäkouluissa, raamattuluokissa ja nuorten perjantai-illoissa. Kuuntelemassa Jumalan sanaa, jota tarvitsemme pysyäksemme uskomassa. Meillä rakas vaimoni on tuo seuroihin ”patistelija” – tai jos olemme kipeänä kotona, niin nettiseurojen päällelaittaja. Monesti olen ihastellut hänen taitoaan saada kaikki kotiseuroihin olohuoneeseemme tai saada minuunkin seuroihinlähtöintoa, vaikka puhtaita farkkuja ei löytyisikään.
Olen ilokseni huomannut, että nuoret lähtevät innoissaan pyhäkouluihin ja raamattuluokkiin. Siellä he juurtuvat Jumalan valtakuntaan. Jo marraskuussa he alkavat puhua tulevista Suviseuroista ja suunnittelevat sinne tehtävää reissua.
Eräänä aamuna 3-vuotias Iisa tuli luokseni aamulla herättyään. Olin flunssan takia jo toista päivää kotona. Edellispäivänä minulla oli ollut kova kuumepiikki ja olin tärissyt lämpöpeiton ja kolmen viltin alla olohuoneen nojatuolissa. – Huomenta Isi. Joko sinä olet terve? Iisa kyseli. – Rukoilin eilen illalla, että paranisit, hän jatkoi kirkkain silmin, minua katsoen. – Rukoilin myös oman tukkoisen nenäni ja mahakipuni puolesta” hän sanoi ja hieroi samalla vatsanseutuaan pienillä käsillään.
Olin häkeltynyt: tuo pieni taivaan taimi oli muistanut minua yöpuulle mennessään. Ilmeisesti hän oli nähnyt, kun olin ollut kuumepiikin kourissa. Olin liikuttunut. – Kuumetta ei enää ole, sanoin Iisalle. Halasin tuota ihanaa pikkutyttöäni ja kiitin rukouksesta ja huolenpidosta. Suloinen Iisa hymyili iloisena sylissäni. Mitä minä isänä muuta voisin tähän aamuun enää tarvita, kun on tuollainen minun oma pikku enkelini vierelläni?
On todella puhuttelevaa ja mieltä lämmittävää huomata, kuinka tuo pieni tyttö tiesi, kuka voisi ihan oikeasti auttaa. Hän pyysi itselleen tärkeitä asioita Taivaan Isältä. Meidän kaikkien Isältä. Juuri tuon takia tuo Luojan antama vastuullinen tehtävä on tärkein kaikista: että lapsemme pysyisivät uskomassa ja säilyttäisivät puhtaan omantunnon koko elämänsä ajan. Usko pysyisi kirkkaana, lapsen kaltaisena ja yksinkertaisena.
On turvallista olla Taivaan Isän johdatuksessa ja uskovaisen perheen ympäröimänä, rakas Iisa-tyttö esimerkkiä antaen. Kertoen käytöksellään myös, että pyhäkouluista, seuroista ja kotoakin on jäänyt juuri niitä oikeita eväitä hänenkin puhtaan kultaiseen sydämeensä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys