An­te­ro Ii­va­ri­nen

Olin vuo­sia sit­ten töis­sä erääl­lä työ­maal­la, jos­sa oli mo­nen am­mat­ti­kun­nan mui­ta­kin työ­mie­hiä. Yk­si nois­ta työ­mie­his­tä oli jos­tain syys­tä us­ko­vai­sia koh­taan nui­va ja koh­te­li mi­nu­a­kin pii­kit­te­le­mäl­lä sa­nal­li­ses­ti, kun ti­lai­suus sii­hen tuli. Söin mie­lel­lä­ni eväs­lei­pä­ni en­nem­min omas­sa au­tos­sa kuin kuun­te­lin hä­nen pu­hei­taan tau­ko­huo­nees­sa.

Erää­nä työ­aa­mu­na, juu­ri en­nen en­sim­mäis­tä kah­vi­tau­koa ta­pah­tui tuol­le työ­mie­hel­le ta­pa­tur­ma. Olim­me sa­mal­la työ­a­lu­eel­la, ker­ros­ta­lon ul­la­kol­la, kah­des­taan, kum­pai­nen­kin omis­sa työ­teh­tä­vis­sään. Kuu­lin voih­kai­sun ja sa­dat­te­lua. Kään­nyin kat­so­maan ja näin hä­nen ma­kaa­van lat­ti­al­la ki­vus­ta voih­kien.

Ky­syin: ”Mitä oi­kein ta­pah­tui?” ”Sel­kä meni pois pai­koil­taan, kun as­tuin tik­kail­ta har­haan. En pys­ty oi­kein liik­ku­maan, sat­tuu niin kau­he­as­ti”, mies vas­ta­si. Ajat­te­lin mie­les­sä­ni, et­tä sii­täs sait, sen­kin pilk­kaa­ja. Hy­myi­lyt­ti­kin. Sit­ten me­nin to­ti­sek­si. Oma­tun­to­ni soi­ma­si ja ke­hot­ti: ”Au­ta hän­tä, lä­him­mäis­tä­si, kos­ka pys­tyt sii­hen.”

Mie­tin het­ken, au­tan­ko vai en. Lo­pul­ta as­te­lin hä­nen vie­reen­sä ja huo­kai­sin: ”Kuu­lep­pas, ha­lu­at­kos, et­tä lai­tan sel­kä­si pai­koil­leen, sil­lä sen minä osaan teh­dä?” ”Kyl­lä, kyl­lä, lai­ta, lai­ta, kun­han tämä kipu läh­tee pois”, kuu­lui lat­ti­al­ta ähi­se­vä vas­taus. Se­li­tin, et­tä hä­nen on men­tä­vä lat­ti­al­le kyl­ki­a­sen­toon. Pie­nen het­ken, ähi­nän ja pu­hi­nan jäl­keen työ­ka­ve­ri oli so­vi­tus­sa asen­nos­sa sil­mät pyö­rei­nä lat­ti­al­la odo­tel­len, mi­täs seu­raa­vak­si ta­pah­tuu.

”Nyt hen­git­te­let rau­hal­li­ses­ti ja ren­tou­dut, niin isi hoi­taa lo­put”, sa­noin leik­ki­säs­ti. Aset­te­lin va­ro­vas­ti raa­jat mi­nul­le tut­tui­hin asen­toi­hin, kä­det noin ja ja­lat näin, ja odo­tin hä­nen hen­gi­tyk­sen­sä mu­kais­ta so­pi­vaa het­keä. Nyt… Ke­vyt kään­tö­lii­ke ja pa­maus. Hil­jai­suus. ”Mitä oi­kein teit?” työ­ka­ve­ri ky­syi. "Lai­toin sel­kä­si pai­koil­leen”, vas­ta­sin hy­myil­len. ”Olen sel­lais­ta jon­kin ver­ran teh­nyt, tar­vit­ta­es­sa.” Taas hil­jai­suus. Jos­tain kau­kaa kuu­lui nau­la­pys­syn ta­sai­nen pau­ke. Työ­ka­ve­rin kat­se oli jo­ten­kin eri­lai­nen kuin en­nen. Häm­men­ty­nyt, ih­met­te­le­vä.

Het­ken pääs­tä mies nou­si lat­ti­al­ta ylös, ta­put­te­li pö­lyt pois vaat­teis­taan, ve­nyt­te­li ja ko­kei­li eri liik­kei­tä: lan­ti­on pyö­ri­tys­tä, kyyk­kyyn-ylös ja kaik­ki mah­dol­li­set flos­saus-liik­keis­tä läh­tien. Kat­se­lin vie­res­tä hä­nen tou­hu­jaan. ”Kii­tos, kii­tos, enää ei satu min­nek­kään”, hän sa­noi kä­vel­len edes­ta­kai­sin. ”Mi­täs olen vel­kaa?” hän to­kai­si sa­mal­la kat­so­en mi­nuun. ”Et yh­tään mi­tään”, vas­ta­sin. "Nyt tie­dät, mis­tä saat apua, jos sel­kä vie­lä vi­hot­te­lee”, sa­noin ja läh­din ta­kai­sin työ­pis­teel­le­ni häm­men­ty­neen työ­ka­ve­rin kat­seen seu­raa­ma­na.

Tuo ta­paus muut­ti työ­ka­ve­ria niin, et­tä hä­nen käy­tök­sen­sä mi­nua koh­taan muut­tui ai­van täy­sin. Jopa hä­nen ki­roi­lun­sa­kin mi­nun seu­ras­sa­ni lop­pui. Olen neu­vo­nut hän­tä sel­kä­on­gel­mis­sa, aut­ta­nut myös käsi- ja nis­ka­ju­meis­ta ja ker­to­nut jopa ra­vin­to­neu­vo­ja. Us­ko­na­si­ois­ta­kin olem­me ju­tel­leet, ja olen pääs­syt kor­jaa­maan hä­nen vää­riä us­ko­muk­si­aan us­kos­tam­me. Yk­si asia, jota hän ei us­ko­vai­sis­sa pys­ty­nyt ym­mär­tä­mään, oli, et­tä mik­si per­hee­ni­sät syö­vät ai­na en­sim­mäi­se­nä. Sa­noin: ”Ei pidä paik­kaan­sa, kyl­lä minä syön ai­na vii­mei­se­nä ja sen, mitä on jää­nyt jäl­jel­le.”

Ny­kyi­sin, jos nä­em­me työ­maal­la, hän tu­lee heti iloi­ses­ti jut­te­le­maan kans­sa­ni. Tuo työ­mies, työ­ka­ve­ri­ni, mi­nun lä­him­mäi­se­ni.