Vuo­sia sit­ten olin töis­sä erääs­sä koh­tees­sa, jos­sa ai­ka­tau­lu oli to­del­la tiuk­ka. Olin alun pe­rin men­nyt koh­tee­seen ta­soi­te­töi­hin, mut­ta asi­a­kas ha­lu­si mi­nun te­ke­vän myös pal­jon muu­ta­kin. Ulos te­ras­si­ai­to­ja ja si­säl­le pa­ne­loin­te­ja. Työn­joh­don mää­räyk­ses­tä olin siis aher­ta­nut koh­tees­sa jo pit­kän to­vin. Työn ohes­sa olin ju­tel­lut asi­ak­kaan kans­sa pal­jon hä­nen työs­ken­nel­les­sään myös päi­vät ra­ken­nuk­sel­laan. Jos­kus pu­heek­si nou­si­vat van­him­mat tyt­töm­me, jot­ka oli­vat edel­li­sel­lä työ­maal­la aut­ta­mas­sa mi­nua saa­maan työt teh­tyä huo­mat­ta­vas­ti no­pe­am­min val­miik­si kuin mitä oli suun­ni­tel­tu.

Kes­ki­viik­ko­na asi­ak­kaal­la on eh­do­tus. ”Oli­si­ko mah­dol­lis­ta, et­tä te­ki­sit­te kol­mos­ten kans­sa tu­le­va­na vii­kon­lop­pu­na tuon olo­huo­neen ka­ton pa­ne­loin­nin val­miik­si?" Asi­ak­kaal­la oli edes­sä muut­to­tar­kas­tus ja tar­koi­tus myös muut­taa tu­le­va­na maa­nan­tai­na vie­lä pa­has­ti kes­ke­ne­räi­seen ta­loon.

"It­se em­me mil­lään ker­keä vai­mo­ni kans­sa ja vaih­to­eh­dot meil­lä vä­his­sä.” Mie­tin het­ken kat­sel­len kes­ke­ne­räis­tä kat­toa. Las­kes­ke­lin työ­mää­rää ja ai­kaa.

”Us­koi­sin et­tä se pas­saa, ty­töt tu­lee luul­ta­vas­ti mu­kaan hom­miin, mut­ta ky­syn vie­lä heil­tä”, vas­ta­sin. Kuu­lui hel­pot­tu­nut huo­kaus, asi­a­kas hy­myi­li hel­pot­tu­nee­na: ”Mah­ta­vaa, kii­tos!”

Tors­tai­na il­las­ta mi­nul­le nou­si kuu­me ja lai­toin vies­tiä asi­ak­kaal­le: ”Olen ko­vas­sa kuu­mees­sa, jos aa­mul­la myös, niin en tule huo­men­na töi­hin. Kol­mo­set voi­si jo huo­men­na tul­la aloit­te­le­maan sitä kat­toa kum­min­kin kes­ke­nään, jos si­nul­le käy? Tun­nin pääs­tä pu­he­lin piip­pa­si. ”Ty­töt voi tul­la aa­mus­ta töi­hin, pi­kais­ta pa­ra­ne­mis­ta si­nul­le."

Per­jan­tai­aa­mu­na oli kol­me ilois­ta tyt­töä aa­mu­pa­lal­la ja eväs­lei­piä te­ke­mäs­sä. Minä kää­riy­ty­nee­nä vilt­tei­hin neu­voin tu­le­vaan työ­päi­vään vink­ke­jä. ”Ol­kaa­han reip­pai­ta, niin kuin ai­na en­nen­kin” sa­noin vie­lä saa­te­sa­noik­si en­nen ul­ko-oven sul­keu­tu­mis­ta.

Il­ta­päi­väl­lä tuli asi­ak­kaal­ta vies­ti, jos­sa hän ker­toi hei­dän saa­neen tyt­tö­jen kans­sa hy­vin ai­kai­sek­si. Hy­myi­lyt­ti ja tun­tui mu­ka­val­ta. Ty­töt oli­vat taas näyt­tä­neet työn­te­ko­mal­lia.

”Ihan hy­vin meil­lä meni, saa­tiin ai­kai­sek­si pal­jon”, ty­töt sa­noi­vat ko­tiin tul­les­saan. Toi­vot­ta­vas­ti tau­ti hel­pot­tai­si, niin pää­si­sin it­se­kin huo­men­na töi­hin, ei­kä tyt­tö­jen har­teil­le jäi­si kaik­ki lu­paa­ma­ni työ­ni, ajat­te­lin.

Lau­an­tai­aa­mu­na olim­me kaik­ki nel­jä työ­maal­la val­mii­na alot­ta­maan päi­vän työt. So­vim­me et­tä minä, vie­lä toi­pi­las, kat­kon vaan sirk­ke­lil­lä pa­nee­lei­ta ja ty­töt te­li­neil­lä hoi­te­le­vat ne kat­toon. Niin­hän sii­nä päi­vä vie­räh­ti il­taan huo­maa­mat­ta. Kat­to val­mis­tui pik­ku­hil­jaa kol­men sen­tin le­vyi­sel­lä sor­mi­pa­nee­lil­la. Kum­min­kin vie­lä jäi­si pal­jon te­ke­mät­tä. Sun­nun­tai jo kol­kut­te­li ovel­le. Kaik­kia pa­nee­lei­ta­kaan ei vie­lä ol­lut edes pin­ta­kä­si­tel­ty.

Sa­noin asi­ak­kaal­le: ”Nyt teh­dään niin, et­tä me läh­de­tään ko­tiin sau­no­maan, ja te jäät­te kä­sit­te­le­mään lo­put pa­nee­lit. Tu­lem­me maa­nan­tai­na kes­kiy­öl­lä ja teem­me sil­loin lo­pun ka­ton en­nen aa­mu­yh­dek­sää val­miik­si. Ei­kös muut­to­tar­kas­tus ol­lut kym­me­nel­tä?”

En­sim­mäi­sen ad­ven­tin le­päi­lim­me ko­to­na. Sai­ras­te­lim­me ja kuun­nel­tim­me seu­ro­ja. Söim­me ja sau­noim­me. Vie­tim­me le­po­päi­vää niin kuin kuu­luu­kin. Ei töis­sä vaan ko­to­na le­päil­len.

Heti kes­kiy­ön jäl­keen Ada kat­kai­si en­sim­mäi­sen pa­nee­lin, kak­si muu­ta si­sa­rus­ta vuo­ros­taan oli ki­pe­ä­nä ko­to­na. Minä kol­mel­la eri te­li­neel­lä huu­te­lin mit­to­ja ja pa­ne­loin kat­toa. Hom­ma läh­ti hy­vin käyn­tiin, jopa niin et­tä al­koi jo nau­rat­taa. ”Sil­lä on siu­naus­ta, kun ei py­hä­nä tee töi­tä”, sa­noin Adal­le. ”Näin hy­vin ja no­pe­as­ti saa­tiin val­miik­si, vaik­ka teh­tiin kah­des­taan” jat­koin jut­te­lua kel­lon ol­les­sa hiu­kan vail­le seit­se­män aa­mul­la. Pai­kat oli sii­vot­tu ja asi­a­kas koh­ta tu­los­sa työ­maal­le.

Koh­ta yh­des­sä ihas­te­lim­me val­mis­ta kat­toa, ko­mein­ta kos­kaan nä­ke­mää­ni. Aal­toi­le­va ja nou­se­va, ark­ki­teh­ti­a­si­ak­kaan it­sen­sä suun­nit­te­le­ma. Oli uu­sia ko­ke­muk­sia meil­le kai­kil­le, ki­vo­ja muis­to­ja ja ihan jo­tain eri­lais­ta.

”Nyt me läh­de­tään nuk­ku­maan ja huo­mi­nen pi­de­tään va­paa­ta. Näh­dään kes­ki­viik­ko­na”, sa­noin, ja läh­dim­me aje­le­maan ko­tia koh­ti. Oli hyvä ja kii­tol­li­nen mie­li taas ker­ran. Luo­ja an­toi taas on­nis­tua, ja ai­ka­tau­lus­sa py­syt­tiin. An­toi apu­tyt­tö­jä, reip­pai­ta, oi­ke­al­la työ­a­sen­teel­la va­rus­tel­tu­ja. Iloi­sia, ah­ke­ria ja työ­tä pel­kää­mät­tö­miä. Hyvä työ­nan­ta­ja ja asi­a­kas­kaan ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Koin kii­tok­sen miel­tä kai­kes­ta tuos­ta.

Puo­li yh­del­tä­tois­ta ha­vah­duin asi­ak­kaal­ta tul­lee­seen vies­tiin ”Tar­kas­tus meni läpi! Kii­tos mah­ta­vas­ta työ­pa­nok­ses­tan­ne!”

Hy­myi­lyt­ti, kään­sin kyl­keä ja sul­jin taas sil­mä­ni. ”On mi­nul­la mel­koi­set apu­lai­set. Työ­nan­ta­ja­kin huo­man­nut sen, Luo­jan an­ta­mia, kul­tai­sia ih­mei­tä”.