Olimme aloittelemassa perhe-elämää kolmen pienen identtisen tyttövauvan kanssa. Olimme muuttaneet juuri Suomeen naapurimaasta Norjasta. Työntäyteinen lapsiperhearki täytti täysin joka päivän. Melkein voi sanoa, että olimme jo lastenhoidon konkareita.
Vaippoja hurahti päivässä noin 24 kappaletta. Tuntui, että kellossa voisi olla enemmän tunteja, että saisi kaikki työt tehtyä ja levättyäkin.
Suuntasimme sukulaiskierrokselle ensin Oulun seudulle vaimon sukua tapaamaan ja sitten Keski-Suomeen minun isäni kotiin.
Matkalla tytöt olivat ihmettelyn ja ihailun kohteita, kun pysähdyimme huoltoasemalla syömään. Ja olivathan he kyllä silloin aivan älyttömän suloisia, mutta voin valehtelematta sanoa, että ovat kyllä sitä vieläkin, yli 20 vuotta myöhemmin.
Isän kotona oli sukua jo odottelemassa perhettämme sinne saapuessamme. Kamerat räpsyivät ja tytöt katsoivat suurilla silmillään noita kummia suomalaisia ”vauvabongareita”.
Huomasin erään tutun olevan paikalla. Olin kuullut, että hänellä oli sillä hetkellä rahallisesti tiukkaa. Kaivoin taskusta setelin samalla kävellen hänen luokseen. Kättelin häntä kädellä, jossa rahat olivat: ”Mukava nähdä, nämä ovat sinulle. Haluamme auttaa sinua, kun kerrankin voimme”. Pienen vastustelun ja kehityskeskustelun jälkeen tuo tuttu laittoi rahat taskuun nöyrästi kiittäen.
Vaimo oli huomannut touhuni ja tuli vähän myöhemmin kysymään: ”Paljonkos annoit?” ”Sen verran kuin tuntui hyvältä, ja älä huoli, kyllä se raha vielä takaisin tulee”, sanoin. ”Kyllä me itsekin oltaisiin tuo raha tarvittu”, vastasi vaimo ja käveli jatkamaan juttutuokioita sukulaisten kanssa.
Hetken päästä ovikello soi ja ovella oli iloinen sukulaisrouva. Kättelyiden jälkeen hän siirtyi peremmälle kättelemään. Tuo rouva oli ihmeissään väenpaljoudesta ja etenkin pienistä kolmostytöistä, joita kuvasi ahkerasti. Hetken päästä hän lähestyi minua ja vaimoani käsi ojossa. Ajattelin, että onkohan hän dementikko, äskenhän me kättelimme. Kohteliaana ojensin kumminkin käteni ja olin valmis esittelemään jälleen kerran itseni. ”Nuo teidän tytöt on aivan ihania. Haluan antaa teille tämän, ostakaa noille tytöille jotain mitä he tarvitsevat”, sanoi tuo rouva iloinen hymy kasvoillaan kääntyen jo taas kolmosten puoleen. ”Olette kyllä aivan mahtavia”, hän leperteli tytöillemme nauraen.
"Kiitos, kiitos", sanoin ja hämmentyneenä katsoin kättäni, josta tuo rouva irrotti juuri äsken otteensa. En uskonut silmiäni: juuri sama summa oli kourassani, jonka hetki sitten olin itse antanut tutulleni. Katsoin vaimoani hymyillen: ”Katsopas, tasan tämän verran annoin juuri äsken pois, ja se tuli jo takaisin vieläpä samalla tyylilläkin”, sanoin. Vaimo katsoi minua ja rahoja hiljaa, ihmetys hänenkin kasvoillaan. Hymyilin ja naurahdin. Nousin ja lähdin tuon rouvan perään. Otin häntä kaulasta lujasti kiinni ja kiitin äskeisestä yllätyslahjasta. Meillä molemmilla hymy kasvoillamme, lahjan antajalla ja saajalla.
Kyllä Luoja meistä huolen pitää joka asiassa, pistää meidät kunkin toisiamme palvelemaan ja auttamaan tarpeen mukaan.
***
Olin aikoinaan töissä eräässä omakotitalossa hiukan ennen joulua. Talon isäntä oli minulla vänkärinä eli apupoikana. Työnantajani soitti kesken työpäivän ja kyseli kuulumisia. "Mites apupoika Anterolla menee?", hän kyseli. Kerroin, että hyvin menee. Kysyin puhelun lopussa, voisinko tehdä töitä pari tuntia pitempään arkipäivinä ja lauantaina myös, kun menoja oli kertynyt niin paljon.
Talon isäntä katsoi minua puhelun loputtua mietteliäänä ja kysyi: ”Onko sinun todella tehtävä lauantaitkin töitä?” Selitin meidän perheen menot ja tulot, sekä miten ne on mahdollista saada kuntoon tekemällä lisää töitä. ”Onneksi minulla on mahdollisuus tehdä töitä enemmän”, sanoin. Isäntä katseli minua mietteliäästi, samalla komeaa partaansa silitellen. Jatkoimme töitä jutustellen tuosta aiheesta.
Noin viikon päästä sain vaimoltani kuvaviestin töihin. Kuvassa oli kortti ja setelinivaska. Kortissa luki näin: ”Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta. Tontut ovat kurkkineet ikkunoista ja supattaneet, että Apumies Antero on ansainnut vapaapäivän! Olkaa hyvä! T. Talon väki." ”Kävivät isäntä ja emäntä ovelta antamasta tuommoisen,” vaimo oli kirjoittanut viestin perään.
Istuin alas levynipun päälle ja huokaisin. Tästä tuleekin hyvä joulu, ajattelin, ehkä pidän muutaman päivän vapaata enemmän kuin ajattelin. Jatkoin töitä hymyillen. Soittelen isännälle, jahka pääsen kotiin, mietin. Uskomattomia kavereita minullakin. Sydän paikallaan ja antamisen iloa täynnä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys