Olim­me aloit­te­le­mas­sa per­he-elä­mää kol­men pie­nen ident­ti­sen tyt­tö­vau­van kans­sa. Olim­me muut­ta­neet juu­ri Suo­meen naa­pu­ri­maas­ta Nor­jas­ta. Työn­täy­tei­nen lap­si­per­he­ar­ki täyt­ti täy­sin joka päi­vän. Mel­kein voi sa­noa, et­tä olim­me jo las­ten­hoi­don kon­ka­rei­ta.

Vaip­po­ja hu­rah­ti päi­väs­sä noin 24 kap­pa­let­ta. Tun­tui, et­tä kel­los­sa voi­si ol­la enem­män tun­te­ja, et­tä sai­si kaik­ki työt teh­tyä ja le­vät­ty­ä­kin.

Suun­ta­sim­me su­ku­lais­kier­rok­sel­le en­sin Ou­lun seu­dul­le vai­mon su­kua ta­paa­maan ja sit­ten Kes­ki-Suo­meen mi­nun isä­ni ko­tiin.

Mat­kal­la ty­töt oli­vat ih­met­te­lyn ja ihai­lun koh­tei­ta, kun py­säh­dyim­me huol­to­a­se­mal­la syö­mään. Ja oli­vat­han he kyl­lä sil­loin ai­van älyt­tö­män su­loi­sia, mut­ta voin va­leh­te­le­mat­ta sa­noa, et­tä ovat kyl­lä sitä vie­lä­kin, yli 20 vuot­ta myö­hem­min.

Isän ko­to­na oli su­kua jo odot­te­le­mas­sa per­het­täm­me sin­ne saa­pu­es­sam­me. Ka­me­rat räp­syi­vät ja ty­töt kat­soi­vat suu­ril­la sil­mil­lään noi­ta kum­mia suo­ma­lai­sia ”vau­va­bon­ga­rei­ta”.

Huo­ma­sin erään tu­tun ole­van pai­kal­la. Olin kuul­lut, et­tä hä­nel­lä oli sil­lä het­kel­lä ra­hal­li­ses­ti tiuk­kaa. Kai­voin tas­kus­ta se­te­lin sa­mal­la kä­vel­len hä­nen luok­seen. Kät­te­lin hän­tä kä­del­lä, jos­sa ra­hat oli­vat: ”Mu­ka­va näh­dä, nämä ovat si­nul­le. Ha­lu­am­me aut­taa si­nua, kun ker­ran­kin voim­me”. Pie­nen vas­tus­te­lun ja ke­hi­tys­kes­kus­te­lun jäl­keen tuo tut­tu lait­toi ra­hat tas­kuun nöy­räs­ti kiit­tä­en.

Vai­mo oli huo­man­nut tou­hu­ni ja tuli vä­hän myö­hem­min ky­sy­mään: ”Pal­jon­kos an­noit?” ”Sen ver­ran kuin tun­tui hy­väl­tä, ja älä huo­li, kyl­lä se raha vie­lä ta­kai­sin tu­lee”, sa­noin. ”Kyl­lä me it­se­kin ol­tai­siin tuo raha tar­vit­tu”, vas­ta­si vai­mo ja kä­ve­li jat­ka­maan jut­tu­tuo­ki­oi­ta su­ku­lais­ten kans­sa.

Het­ken pääs­tä ovi­kel­lo soi ja ovel­la oli iloi­nen su­ku­lais­rou­va. Kät­te­lyi­den jäl­keen hän siir­tyi pe­rem­mäl­le kät­te­le­mään. Tuo rou­va oli ih­meis­sään vä­en­pal­jou­des­ta ja eten­kin pie­nis­tä kol­mos­ty­töis­tä, joi­ta ku­va­si ah­ke­ras­ti. Het­ken pääs­tä hän lä­hes­tyi mi­nua ja vai­mo­a­ni käsi ojos­sa. Ajat­te­lin, et­tä on­ko­han hän de­men­tik­ko, äs­ken­hän me kät­te­lim­me. Koh­te­li­aa­na ojen­sin kum­min­kin kä­te­ni ja olin val­mis esit­te­le­mään jäl­leen ker­ran it­se­ni. ”Nuo tei­dän ty­töt on ai­van iha­nia. Ha­lu­an an­taa teil­le tä­män, os­ta­kaa noil­le ty­töil­le jo­tain mitä he tar­vit­se­vat”, sa­noi tuo rou­va iloi­nen hymy kas­voil­laan kään­ty­en jo taas kol­mos­ten puo­leen. ”Olet­te kyl­lä ai­van mah­ta­via”, hän le­per­te­li ty­töil­lem­me nau­ra­en.

"Kii­tos, kii­tos", sa­noin ja häm­men­ty­nee­nä kat­soin kät­tä­ni, jos­ta tuo rou­va ir­rot­ti juu­ri äs­ken ot­teen­sa. En us­ko­nut sil­mi­ä­ni: juu­ri sama sum­ma oli kou­ras­sa­ni, jon­ka het­ki sit­ten olin it­se an­ta­nut tu­tul­le­ni. Kat­soin vai­mo­a­ni hy­myil­len: ”Kat­so­pas, ta­san tä­män ver­ran an­noin juu­ri äs­ken pois, ja se tuli jo ta­kai­sin vie­lä­pä sa­mal­la tyy­lil­lä­kin”, sa­noin. Vai­mo kat­soi mi­nua ja ra­ho­ja hil­jaa, ih­me­tys hä­nen­kin kas­voil­laan. Hy­myi­lin ja nau­rah­din. Nou­sin ja läh­din tuon rou­van pe­rään. Otin hän­tä kau­las­ta lu­jas­ti kiin­ni ja kii­tin äs­kei­ses­tä yl­lä­tys­lah­jas­ta. Meil­lä mo­lem­mil­la hymy kas­voil­lam­me, lah­jan an­ta­jal­la ja saa­jal­la.

Kyl­lä Luo­ja meis­tä huo­len pi­tää joka asi­as­sa, pis­tää mei­dät kun­kin toi­si­am­me pal­ve­le­maan ja aut­ta­maan tar­peen mu­kaan.

***

Olin ai­koi­naan töis­sä erääs­sä oma­ko­ti­ta­los­sa hiu­kan en­nen jou­lua. Ta­lon isän­tä oli mi­nul­la vän­kä­ri­nä eli apu­poi­ka­na. Työ­nan­ta­ja­ni soit­ti kes­ken työ­päi­vän ja ky­se­li kuu­lu­mi­sia. "Mi­tes apu­poi­ka An­te­rol­la me­nee?", hän ky­se­li. Ker­roin, et­tä hy­vin me­nee. Ky­syin pu­he­lun lo­pus­sa, voi­sin­ko teh­dä töi­tä pari tun­tia pi­tem­pään ar­ki­päi­vi­nä ja lau­an­tai­na myös, kun me­no­ja oli ker­ty­nyt niin pal­jon.

Ta­lon isän­tä kat­soi mi­nua pu­he­lun lo­put­tua miet­te­li­ää­nä ja ky­syi: ”On­ko si­nun to­del­la teh­tä­vä lau­an­tait­kin töi­tä?” Se­li­tin mei­dän per­heen me­not ja tu­lot, sekä mi­ten ne on mah­dol­lis­ta saa­da kun­toon te­ke­mäl­lä li­sää töi­tä. ”On­nek­si mi­nul­la on mah­dol­li­suus teh­dä töi­tä enem­män”, sa­noin. Isän­tä kat­se­li mi­nua miet­te­li­ääs­ti, sa­mal­la ko­me­aa par­taan­sa si­li­tel­len. Jat­koim­me töi­tä ju­tus­tel­len tuos­ta ai­hees­ta.

Noin vii­kon pääs­tä sain vai­mol­ta­ni ku­va­vies­tin töi­hin. Ku­vas­sa oli kort­ti ja se­te­li­ni­vas­ka. Kor­tis­sa luki näin: ”Hy­vää Jou­lua ja on­nel­lis­ta uut­ta vuot­ta. Ton­tut ovat kurk­ki­neet ik­ku­nois­ta ja su­pat­ta­neet, et­tä Apu­mies An­te­ro on an­sain­nut va­paa­päi­vän! Ol­kaa hyvä! T. Ta­lon väki." ”Kä­vi­vät isän­tä ja emän­tä ovel­ta an­ta­mas­ta tuom­moi­sen,” vai­mo oli kir­joit­ta­nut vies­tin pe­rään.

Is­tuin alas le­vy­ni­pun pääl­le ja huo­kai­sin. Täs­tä tu­lee­kin hyvä jou­lu, ajat­te­lin, eh­kä pi­dän muu­ta­man päi­vän va­paa­ta enem­män kuin ajat­te­lin. Jat­koin töi­tä hy­myil­len. Soit­te­len isän­näl­le, jah­ka pää­sen ko­tiin, mie­tin. Us­ko­mat­to­mia ka­ve­rei­ta mi­nul­la­kin. Sy­dän pai­kal­laan ja an­ta­mi­sen iloa täyn­nä.