An­te­ro Ii­va­ri­nen

Kun olin lap­si, opet­ta­ja luki kou­lus­sa mie­len­kiin­tois­ta sa­tua po­jas­ta ja ha­ra­kas­ta. Sa­dus­sa oli nä­ky­mät­tö­myys­jau­het­ta, jol­la poi­ka teki it­sen­sä nä­ky­mät­tö­mäk­si. Haa­vei­lin ole­va­ni tuo poi­ka pul­ve­rei­neen.

Ny­kyi­sin vas­taa­vis­ta nä­ky­mät­tö­myys­vii­tois­ta ja muis­ta sel­lai­sis­ta voi lu­kea esi­mer­kik­si nuo­ril­le suun­na­tuis­ta ro­maa­neis­ta. On hät­käh­dyt­tä­vää huo­ma­ta, et­tä nä­ky­mät­tö­myys kos­ket­taa mei­tä ai­van jo­kais­ta, tä­nä­kin päi­vä­nä, ar­jes­sa ja seu­rois­sa­kin.

Jos­kus pu­he­li­mee­ni on ki­lah­ta­nut vies­ti: "Aje­lit äs­ken vas­taan, ol­laan­ko sitä niin yl­pei­tä, et­tei voi ter­veh­tiä?" Aje­len usein aja­tuk­sis­sa­ni, jo­ten tuo oli ta­ha­ton­ta huo­maa­mat­to­muut­ta.

Saa­tam­me elä­mäs­säm­me jou­tua ti­lan­tei­siin, jois­sa toi­voi­sim­me ole­vam­me nä­ky­mät­tö­miä. Eh­kä työ­pai­kal­la, kou­lus­sa tai vaik­ka­pa ko­to­na. Ar­kuus, jak­sa­mat­to­muus tai joku muu syy voi ai­heut­taa tuol­lai­sen toi­veen. Meil­lä lap­set saat­ta­vat jos­kus ka­do­ta jon­ne­kin, kun huu­del­laan apuun ko­din töi­hin. Il­mei­ses­ti he ovat löy­tä­neet jos­tain sitä nä­ky­mät­tö­myys­pul­ve­ria.

Toi­saal­ta voim­me jou­tua myös ti­lan­tee­seen, jos­sa mei­tä ei huo­mi­oi­da, vaik­ka oli­sim­me­kin konk­reet­ti­ses­ti läs­nä. Ka­ve­ri­po­ru­kas­sa saa­tam­me it­se jää­dä tai jä­täm­me toi­sen ul­ko­puo­lel­le tar­koi­tuk­sel­la tai ta­hat­to­mas­ti. Olem­me siis nä­ky­mät­tö­miä tai teem­me toi­ses­ta nä­ky­mät­tö­män.

Töis­sä tai kou­lus­sa eri­lai­suus voi joh­taa nä­ky­mät­tö­myy­sil­mi­öön, jos­sa olet ai­van yk­sin ison po­ru­kan ym­pä­ril­lä. Ihon­vä­ri, us­ko, eri­lai­nen aja­tus­maa­il­ma tai vaik­ka­pa su­ku­ni­mi voi ol­la syy, et­tä jou­tuu nä­ky­mät­tö­mäk­si ja po­ru­kan ul­ko­puo­lel­le. Nä­ky­mät­tö­myyt­tä voi kut­sua myös esi­mer­kik­si kiu­saa­mi­sek­si, ra­sis­mik­si tai syr­jin­näk­si. Saa­tam­me teh­dä toi­ses­ta it­sel­lem­me nä­ky­mät­tö­män jät­tä­mäl­lä ter­veh­ti­mät­tä tai kään­tä­mäl­lä sel­käm­me, jos em­me syys­tä tai toi­ses­ta tule hä­nen kans­saan toi­meen. Ovat­ko nämä asi­oi­ta, joi­ta voi­sim­me miet­tiä ja eh­kä toi­mia jat­kos­sa toi­sin? Voi­sim­me­ko muis­taa Raa­ma­tun neu­vot, kuin­ka koh­del­la lä­him­mäis­tä ja kuka it­se asi­as­sa oi­kein on mei­dän lä­him­mäi­sem­me?

Muis­tan kun pie­ne­nä ala-as­tei­käi­se­nä poi­ka­na ai­heu­tin noin tu­han­nen lit­ran va­hin­gon, mai­to­tan­kin tyh­je­ne­mi­sen naa­pu­rin maa­ti­lan kar­ja­keit­ti­ös­sä. Ute­li­aa­na pik­ku­poi­ka­na kii­pe­sin mai­to­tan­kin tyh­jen­nys­ha­nan pääl­le yl­tääk­se­ni kur­kis­ta­maan tank­kiin, pal­jon­ko siel­lä oi­kein on mai­toa. Jo­ten­kin jal­ka li­pe­si ja tan­kin hana, jon­ka pääl­lä sei­soin, au­ke­si.

Voi sitä mai­don mää­rää, mikä al­koi tul­via lat­ti­al­le. Yri­tin hei­tel­lä äm­pä­rei­tä al­le, mut­ta voi­ma­kas mai­to­vir­ta kaa­toi ne sa­man tien. Koh­ta mai­toa al­koi tul­via jo kyn­nyk­sen yli, jol­loin ei jää­nyt muu­ta vaih­to­eh­toa kuin pais­ka­ta ovi kiin­ni, et­tei mai­toa tul­vi pi­ha­maal­le. Muis­tan, kuin­ka pää pai­nu­nee­na ja mie­li al­la­päin laa­hus­tin ko­tiin. Vii­meis­tään sil­loin, kun naa­pu­rin isän­tä tuli ko­tiim­me syyl­lis­tä et­si­mään, tuli mie­leen, et­tä oli­sin­pa ol­lut tuo sa­dun poi­ka, jol­la oli­si nyt sitä nä­ky­mät­tö­myys­pul­ve­ria. Isän­tä ei ol­lut saa­nut tilk­kas­ta­kaan tar­vit­se­maan­sa kah­vi­mai­toa tyh­jäs­tä mai­to­tan­kis­taan. Mi­ten ih­mees­sä hän osa­si­kaan meil­le tul­la?

Hyp­pä­sin met­sään puun taak­se pii­loon kou­lu­mat­kal­la ai­na, kun naa­pu­rin isän­nän tut­tu au­to nä­kyi aje­le­van vas­taan. Tyh­jä mai­to­tank­ki pyö­ri aja­tuk­sis­sa­ni. Hä­vet­ti. Naa­pu­ri lait­toi jos­sain vai­hees­sa vies­tiä, et­tä voi An­te­ro taas tul­la heil­lä käy­mään, ei ol­la enää vi­hai­sia, va­hin­ko­ja sat­tuu jos­kus kai­kil­le. Nyt tuo ta­paus jo tuo kau­nii­ta muis­to­ja mi­nul­le – ja on­nek­si myös naa­pu­rin isän­näl­le.

Elä­mä­ni var­rel­la olen mo­nes­ti muul­loin­kin ha­lun­nut syys­tä tai toi­ses­ta pai­nua maan al­le pii­loon, nä­ky­mät­tö­mäk­si. ”Mer­kil­lis­ten hy­my­jen kaup­pa­reis­su”, jos­ta ker­roin blo­gis­sa­ni, on yk­si niis­tä ti­lan­teis­ta, jol­loin oli­sin ha­lun­nut ol­la nä­ky­mä­tön muu­ta­man vuo­den. Myös blo­gin ”Kou­lu­kiu­sat­tu” tyt­tö ha­lu­si ol­la joka ai­nut kou­lu­päi­vä nä­ky­mä­tön.

Olen va­li­tet­ta­vas­ti myös koh­dan­nut käy­tös­tä, jos­sa mi­nut on tie­toi­ses­ti teh­ty nä­ky­mät­tö­mäk­si. Tuol­lai­nen ti­lan­ne on häm­men­tä­vä ja to­del­la louk­kaa­va. Se ai­heut­taa kiu­saa­mi­sen koh­teel­le ah­dis­tus­ta ja vi­haa­kin. Jat­ku­va­na se voi pa­him­mil­laan ai­heut­taa jopa it­se­tu­hoi­sia aja­tuk­sia. Nii­tä tun­tei­ta en toi­voi­si ke­nel­le­kään. Meil­lä on täs­sä asi­as­sa eri­tyi­nen val­vo­mi­sen paik­ka. Huo­mi­on an­ta­mi­nen ja saa­mi­nen eli näh­dyk­si ja kuul­luk­si tu­le­mi­nen on mei­dän jo­kai­sen oi­keus, si­nun ja mi­nun.

Voim­me ru­koil­la, et­tä nä­ky­mä­tön, tur­val­li­nen Luo­jan käsi oh­jai­si mei­tä näis­sä­kin asi­ois­sa rak­kau­del­la ja läm­möl­lä koh­taa­maan lä­him­mäi­sem­me oi­kein. Lä­him­mäi­si­äm­me, joi­ta ovat ai­van kaik­ki ih­mi­set. Kun­pa huo­mi­oi­sin hei­dät taus­tois­taan tai ihon vä­ris­tään riip­pu­mat­ta. An­tai­sin heil­le tun­teen, et­tä ei­vät ole nä­ky­mät­tö­miä, vaan Luo­jan luo­mia ih­mi­siä niin kuin mi­nä­kin. Jo­kai­nen meis­tä yh­tä ar­vok­kai­ta ja tär­kei­tä.

Kil­pai­li­sim­me­pa toi­sen huo­mi­oi­mi­ses­ta, em­me­kä sii­nä, et­tä oli­sim­me pa­rem­pia kuin toi­set. Aset­tui­sim­me toi­sen ta­sol­le, em­me hä­nen ylä­puo­lel­leen. Sa­mal­ta ta­sol­ta nä­em­me toi­set pa­rem­min; sil­loin em­me kat­so ylit­se tai ohit­se, tie­tä­mät­täm­me tai ta­hal­laan.

Huo­mai­sin­pa myös yk­si­näi­set tai muis­tai­sin vuo­tee­no­ma­na ole­vat. Myös sel­lai­set, jot­ka ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta pää­se vaik­ka­pa seu­roi­hin, vaik­ka ha­lu­ai­si­vat. Lait­tai­sin­ko vies­tiä tai soit­tai­sin­ko? Niin kuin naa­pu­rin isän­tä lait­toi vies­tiä mi­nul­le sil­loin, kun ha­lu­sin ol­la nä­ky­mä­tön.

Toi­von meil­le kai­kil­le iloi­sia, an­toi­sia ja ai­to­ja jut­tu­tuo­ki­oi­ta lä­him­mäis­tem­me kans­sa. Ter­veh­dyk­siä tai vaik­ka­pa pie­niä hy­my­jä, ai­na toi­sem­me koh­da­tes­sam­me.