JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Lohjennut paikka ja hammaslääkärin pelko

19.3.2024 6.00

Juttua muokattu:

18.3. 09:04
2024031809041020240319060000

An­te­ro Ii­va­ri­nen

”Kyl­lä­päs vih­loo”, to­te­sin vai­mol­le­ni. Paik­ka, joka oli pal­vel­lut vuo­sia ta­kim­mai­ses­sa ham­paas­sa­ni, ala­ri­vis­sä va­sem­mal­la, oli ir­ron­nut. Pal­jas her­mo siel­lä muis­tut­ti jat­ku­vas­ti ole­mas­sa­o­los­taan. ”Soi­ta­pa akuut­ti­ai­ka heti”, opas­ti vai­mo­ni sa­mal­la et­sien val­miik­si nu­me­ron päi­vys­tyk­seen.

Sain ajan sa­mal­le päi­väl­le, ja koh­ta­han sitä is­tut­tiin ham­mas­hoi­to­lan odo­tus­huo­nees­sa täyt­tä­mäs­sä po­ti­las­tie­to­lo­ma­ket­ta. ”Oli­ko Ii­va­ri­nen?” kuu­lui käy­tä­väl­tä nuo­ren hoi­ta­jan huu­te­lu. Nou­sin ylös, mars­sin avoi­meen huo­nee­seen hoi­ta­jan pe­räs­sä ja ter­veh­din. ”Huo­men­ta, huo­men­ta”, sa­not­tiin puo­lin ja toi­sin.

Esit­te­lyn jäl­keen sa­noin ham­mas­lää­kä­ril­le puu­du­tu­sai­ne­herk­kyy­des­tä­ni: ”Olen tosi herk­kä noil­le ai­neil­le, kurk­ku­ni la­maan­tuu pie­nes­tä­kin an­nok­ses­ta niin, et­ten pys­ty nie­le­mään pit­kään ai­kaan mi­tään” ”Jaa­has, jaa­has”, sa­noi ham­mas­lää­kä­ri. ”Kat­so­taan­pas sin­ne suu­hun en­sin.”

”Kyl­lä­hän tääl­lä on niin iso lovi, et­tä jou­dun vä­ki­sin­kin puu­dut­ta­maan, mut­ta lai­te­taan puo­li­kas an­nos aluk­si.” ”Ei­kö voi­si lait­taa vie­lä­kin vä­hem­män?”, ky­syin. ”Puo­lik­kaal­la men­nään”, sa­noi tuo jo van­hem­pi, ko­ke­nut lää­kä­ri. ”Si­nä­hän se lää­kä­ri olet ja tie­dät, mitä teet”, vas­ta­sin.

Au­kai­sin suu­ni am­mol­leen, ja sit­ten aloi­tet­tiin. Piik­ki ja odo­tus­ta, het­ken pääs­tä ky­sy­mys: ”Mi­ten me­nee, joko puu­tu­nut?” ”Puu­tu­nut on, rin­ta­ke­hä­kin osit­tain tur­ta­na”, vas­ta­sin. ”Mitä?!”, lää­kä­ri huu­dah­ti. ”Mi­nä­hän sa­noin et­tä olen herk­kä”, vas­ta­sin. ”Kurk­ku­ni tun­tuu la­maan­tu­neen.”

Lää­kä­ri ja hoi­ta­ja ei­vät tien­neet, mitä te­ki­si­vät. He kat­se­li­vat toi­si­aan ja mi­nua. Huo­li ja hä­tään­nys nä­kyi hei­dän kas­vois­taan. "Hen­git­tä­mään pys­tyn nor­maa­lis­ti, jo­ten ale­taan vaan hom­miin”, sa­noin kat­kais­ten hil­jai­suu­den. Het­ken oli hil­jais­ta, ja sit­ten kuu­lui lää­kä­rin suun­nal­ta: ”Nos­ta käsi ylös tai an­na jo­kin merk­ki, jos il­me­nee on­gel­mia. Pär­jäät­kö var­mas­ti?” Nyök­kä­sin pää­tä­ni ja hy­myi­lin.

Aloi­tim­me kor­jau­so­pe­raa­ti­on. Seu­ra­sin hoi­ta­jan ja lää­kä­rin il­mei­tä hei­dän työs­ken­nel­les­sään ham­paa­ni kim­pus­sa. Vil­kai­su­ja vä­hän vä­liä, ky­sy­myk­siä ”On­ko kaik­ki hy­vin?” Huo­li po­ti­laas­ta pai­noi noi­ta suu­ni kim­pus­sa ole­via. Vir­nis­tin ja nyö­ky­tin. Kaik­ki ok.

Vih­doin ope­raa­tio ohi ja pää­sin nou­se­maan hoi­to­tuo­lis­ta. Taas lää­kä­rin sa­mat ky­sy­myk­set: ”Mi­ten me­nee? Mil­tä tun­tuu?” "Tuos­sa ihan oven ta­ka­na­han on ter­veys­kes­kus, jo­ten apu­han on lä­hel­lä”, sa­noin. ”Ja jos­kus­han mei­dän kaik­kien on tääl­tä läh­det­tä­vä vuo­rol­lan­sa.”

Hoi­ta­ja ja lää­kä­ri kat­soi­vat mi­nua ih­meis­sään. ”Sinä jäät nyt tark­kai­luun”, lää­kä­ri sa­noi pai­nok­kaas­ti. ”Kyl­lä­hän se pas­saa”, vas­ta­sin. ”Oli­si­ko mah­dol­lis­ta, et­tä kir­joi­tat nyt sin­ne ko­neel­le­si täs­tä mi­nun re­ak­ti­os­ta, et­tei en­si ker­ral­la käy mi­tään pa­hem­paa?”, ky­syin. ”Var­mas­ti kir­joi­tan, ja isoil­la kir­jai­mil­la”, lää­kä­ri huu­dah­ti. ”Ei ole en­nen vas­taan tul­lut vas­taa­vaa. Säi­käh­det­tiin oi­kein kun­nol­la”, hän jat­koi pu­het­taan. ”Ei tar­vit­se pe­lä­tä, mi­nu­a­kaan ei pe­lo­ta”, loh­dut­te­lin.

Is­tuin käy­tä­väl­le odot­te­le­maan. Seu­raa­va asi­a­kas meni si­sään huo­nee­seen, ja ovi sul­jet­tiin. Is­tus­kel­les­sa nä­py­tin Jo­han­nal­le vies­tin: ”Tun­ti, kak­si me­nee vie­lä, tark­kai­lus­sa ol­laan, kaik­ki ok.” Hymy-emo­ji pe­rään.

Ku­lui vii­si mi­nuut­tia. Hoi­to­huo­neen ovi au­ke­si, ja tut­tu lää­kä­ri sei­soi ovi­au­kos­sa: ”Mi­ten me­nee?” ”Hen­gis­sä ol­laan”, vas­ta­sin. Sama ri­tu­aa­li tois­tui seu­raa­van tun­nin ai­ka­na kuu­si ker­taa. Ky­syin, sai­sin­ko läh­teä jo ko­tiin. ”Et”, kuu­lui vas­taus, ja ovi sul­keu­tui taas.

Pa­rin tun­nin jäl­keen sa­noin lää­kä­ril­le: ”Kuu­le, kyl­lä minä nyt läh­den. Tämä ei ole muut­tu­nut pa­hem­paan suun­taan, jo­ten tus­kin muut­tuu­kaan. Kii­tos pal­jon teil­le, ja näh­dään taas.” Mars­sin au­tol­le­ni ja aje­lin ko­tiin per­hee­ni luo ar­ki­as­ka­rei­den pa­riin.

Pa­rin tun­nin pääs­tä pu­he­li­me­ni soi. Vii­meis­ten pa­rin tun­nin ai­ka­na hy­vin tu­tuk­si tul­lut ham­mas­lää­kä­ri soit­te­li ja ky­se­li taas voin­ti­a­ni. Va­kuut­te­lin voi­va­ni hy­vin, vaik­ka en vie­lä­kään pys­ty­nyt nie­le­mään. ”Mi­nul­la on kau­nis ham­mas­hoi­ta­ja vai­mo­na­ni, jo­ten ei hä­tää. Tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä ol­laan joka puo­lel­ta”, va­kuut­te­lin aja­tel­len myös muu­ta per­het­tä­ni ja var­sin­kin Ju­ma­lan huo­len­pi­toa. Toi­vot­te­lin il­lan jat­kot ja kiit­te­lin huo­len­pi­dos­ta. Soit­to­ja ei tuol­ta suun­nal­ta enää kuu­lu­nut, ti­lan­ne on siis mo­lem­min puo­lin rau­hoit­tu­nut. Puu­du­tus mi­nul­ta ja huo­li lää­kä­ril­tä.

Us­ko­vai­se­na si­nun­kaan ei tar­vit­se pe­lä­tä, vaik­ka mitä ta­pah­tui­si. Mi­nun­kin päi­vä­ni oli­vat luo­dut jo en­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään.

AnteroIivarinen
Olen Vaajakoskelainen 14 lapsen isä. Harrastan perheen pyöritystä rakkaan vaimoni kanssa 24/7/365. Jossain välissä käyn myös töissä rakennusalalla. Perhe, usko ja normaali arki – nuo meille niin tärkeät asiat ovat kirjoitusteni keskiössä, huumorilla höystettynä. Mottoni on: joka asiasta löytyy aina jotain positiivista.
19.5.2024

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. sJoh. 3:16

Viikon kysymys