Antero Iivarinen
Helmiina Klasila
Olen jo SRK:n julkaisemassa Isä-kirjassa kertonut monikkoperheemme elämästä. Tässä vähän lisää noista taivaan ihmeistä, kolmesta pienestä enkelistä.
Kolmosten, varsinkin identtisten, syntyminen on äärimmäisen harvinaista. Olemme perheessämme saaneet kokea tämänkin Luojan antaman siunauksen, ja siitä olemme äärimmäisen kiitollisia. Kutsuin ja kutsun edelleen lapsiamme, noita Taivaan Isän silmänteriä, enkeleiksi. Tytöt Ada, Linnea ja Rebecca syntyivät keskosina keisarileikkauksella raskausviikolla 29+3.
Rebecca painoi 945 grammaa, Linnea ja Ada himpun päälle kilon. Tytöt olivat niin pieniä, että mahtuivat kaikki kolme kahdelle kämmenelleni. Sormet tulitikunohuet. Niistä näki läpi. Erikoispienet tutit niin kuin joillain pikkunukeilla.
Saimme olla tyttöjemme kanssa kolmisen kuukautta vastasyntyneiden teholla. Tuo aika oli opettelua ja uutta, jopa jännittävää aikaa. Nuo ajat ovat jääneet lämpimänä muistona mieleen. Saimme kaiken, mitä isä ja äiti vain voi toivoa: neuvoja, tukea ja huolenpitoa. Noilla eväillä oli sitten vähän helpompi aloittaa meille niin uusi perhearki omassa kodissa.
Sairaalan henkilökunnasta tuli kavereita, jotka halasivat ja tsemppasivat. Kirjoittivat kirjeitä kotiimme vuosia myöhemminkin. Yksi hoitaja hommasi meille sponsoreita vauvatarvikkeista vaippoihin. Kerran pakottivat meidät lomalle Kilpisjärvelle sanoen: ”Menkäähän nyt, kerkeätte kyllä vielä näitä nyyttejä hoidella yllin kyllin.” En olisi millään raskinut lähteä ja harasin vastaan. Lopulta kumminkin lähdettiin. Minulta valuivat kyyneleet, kun ajelimme Kilpisjärvelle päin, joka hetki kauemmas tytöistä. Ikävä oli kova, olisin halunnut kääntyä takaisin.
Vaimoni Johanna nauroi vierellä ja lohdutti: ”Mukava nähdä, että ikävöit noin kovasti… Se kertoo, että rakastat noita tyttöjä todella paljon, ja on minullakin heitä ikävä.” ”Niii-iin varmaan”, sain sanottua katkonaisesti, nenää niiskuttaen. "Rakastat varmaan minuakin…? Joten eiköhän mennä nyt ja nautitaan kahdestaan olosta?" Johanna jatkoi. Nyökyttelin päätäni sen merkiksi, että olin samaa mieltä, niiskautin vielä nokkaani ja painoin kaasua. "Kohta varmaan tullin valot näkyvät… Tuon mutkan takana jos oikein muistan."
Ikävä iskee vieläkin, vaikka lapsia on jo neljätoista. Sama tunne vieläkin kotoa pois, vaikkapa vuokramökille, lähtiessä. Ehkäpä tuo ikäväkin on Luojan siunausta, ajattelen. No aivan varmasti, kun liittyy niin paljon rakkauteen, mietin. Tuohon tunteista suurimpaan. Niinhän Johanna aikoinaan sanoi – tuo minun viisas vaimoni. Aikaisemmin, ennen kun löysin Johannan, olin pidättyväinen. Tunteiden peittelijä. Viilipytty ja kovis. Johannan hoivissa minusta on tullut herkkä ja tunteiden näyttäjä, ehkä siis pehmis.
Tässä äskettäin, pari kuukautta sitten, sanoin kolmosille, että älkää ikinä muuttako kotoa pois, sillä muuten varmaan itken viikon putkeen. Ada, Linnea ja Rebecca purskahtivat nauruun ja sanoivat: ”Niin sä varmaan iskä teetkin, viikon vähintään…” Ja naurua taas. Ehkäpä… Aika näyttää.
Sinäkin olet ehkä tuntenut ikävää. Oletko ehkä ikävöinyt jo poisnukkunutta läheistäsi? Ehkä ollessasi kaukana kotoa tunnet ikävää läheisiäsi kohtaan tai taivasikävä kova syystä tai toisesta. Ikävöit ystävää vierellesi tai vaikkapa rauhaa sydämeesi.
Kaikki tunteet, ikäväkin, ovat Luojan antamia. Tunteita, joissa on ripaus itseäsi. Tunteita, jotka kertovat luonteestasi. Kertovat jopa sydämen tilastasi. Tunteita, joita ei kannata peitellä tahi pidätellä.
Tunteita ja tunteiden vuoristorataa, ne kaikki kuuluvat meille jokaiselle. Saamme iloita ja nauraa. Tuntea suuttumusta ja surua. Ne näyttämällä olemme aitoja, juuri sellaisia kun oikeasti olemme. Tarvittaessa pyydetään anteeksi ja annetaan, joskus pyytämättäkin.
Muistathan nauraa kun naurattaa ja itkeä kuin itkettää – niin minäkin teen. Niin tekevät kolmosetkin ja koko ihana perheeni. Nuo minulle niin rakkaat.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys