An­te­ro Ii­va­ri­nen

Höy­räh­din joi­ta­kin vuo­sia sit­ten täy­sin avan­tou­in­nin rie­mui­hin. Ker­ral­la olin kou­kus­sa tuo­hon avan­non tuo­maan hy­vän olon tun­tee­seen. Os­tin it­sel­le­ni avain­kor­tin, jol­la pää­sin Vaa­ja­kos­ken Nais­saa­ren läm­pi­mään avan­tou­in­ti­kop­piin ja val­mii­seen avan­toon, jon­ka syk­syl­lä asen­net­tu ve­si­pump­pu piti ai­na su­la­na. Ui­mi­ses­ta tuli niin vir­keä ja ener­gi­nen olo, et­tä sitä kai­pa­si jo avan­nos­ta nous­tes­sa heti uu­del­leen.

Noi­hin ai­koi­hin nou­din yh­des­tä nuo­ri­so­ko­dis­ta nuo­ren po­jan töi­hin mu­kaa­ni joka ar­ki­aa­mu en­nen kel­lo viit­tä. Sii­tä sit­ten aje­lim­me avan­nol­le, ja ei muu­ta kuin ui­maan. En­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la tuo poi­ka kat­se­li uin­ti­tou­hu­ja­ni lai­tu­ril­la ih­meis­sään hi­hi­tel­len. Joi­ta­kin päi­viä myö­hem­min poi­ka nou­si taas aa­mul­la kyy­tii­ni ja to­kai­si hy­myil­len: ”Kat­sop­pas, An­te­ro, kä­vin ei­len os­ta­mas­sa avan­tou­in­ti­ken­gät ja li­pun Nais­saa­ren uin­ti­kop­piin.”

Voi avan­to­kär­päs­tä! Pu­rai­si myös tuo­ta poi­kaa, joka oli ihan hal­ti­ois­saan en­sim­mäi­sen uin­ti­ker­ran jäl­keen. Lo­pul­ta kä­vim­me avan­nos­sa ai­na vii­den ai­koi­hin aa­mul­la ja toi­sen ker­ran noin kah­den ai­koi­hin il­ta­päi­väl­lä töis­tä tul­les­sa.

Oli­han po­mol­la ih­met­te­le­mis­tä, kun tuli työ­maal­la käy­mään ja näki kah­det uik­ka­rit, avan­to­ken­gät ja pyyh­keet kui­vu­maan vi­ri­tet­tyi­nä heti oven au­kais­tu­aan. ”Mi­täs noi oi­kein on?” hän ky­säi­si ih­meis­sään. Nau­ra­en se­li­tim­me har­ras­tus­tam­me ja ker­roim­me avan­tou­in­nin rie­muis­ta ja hyö­dyis­tä. Taas tuli po­mol­la jo­tain ker­rot­ta­vaa kah­vi­pöy­tään.

Erää­nä päi­vä­nä töis­tä tul­les­sam­me kur­va­sim­me taas tu­tul­le avan­nol­le. Lai­tu­ril­la oli kak­si pak­sui­hin top­pa­tak­kei­hin kää­riy­ty­nyt­tä ih­mis­tä. He kat­se­li­vat kun me­nim­me pa­rak­kiin vaat­tei­den vaih­toon. Siel­tä tul­les­sam­me kak­sik­ko oli edel­leen lai­tu­ril­la ja kat­se­li mei­tä. Pak­kas­ta oli noin vii­si­tois­ta as­tet­ta, ja tuu­li na­va­kas­ti.

Kak­si­kon koh­dal­le pääs­ty­äm­me he ter­veh­ti­vät ”He­lou” ja ky­syi­vät eng­lan­nik­si, sai­si­vat­ko ku­va­ta mei­tä osoi­tel­len sa­mal­la kau­lois­san­sa roik­ku­via ka­me­roi­ta. ”It is okei”, sa­noim­me kuo­ros­sa ja hyp­pä­sim­me lai­tu­ril­ta avan­toon. Su­kel­te­lim­me ja nau­roim­me. Nau­tim­me avan­non rie­mus­ta sa­la­ma­va­lo­jen välk­kees­sä. Vä­lil­lä ko­pis­sa käyn­ti ja taas uu­des­taan: pel­le­hyp­py­jä ja nau­rua.

Vii­mein nou­sim­me ja läh­dim­me taas vaat­tei­den vaih­toon. Oli­pa mu­ka­va päi­vä taas ker­ran ja nyt ko­tiin syö­mään, mie­tin. Ava­sim­me ko­pin oven ja me­nim­me ulos. Pa­ris­kun­ta odot­te­li mei­tä ul­ko­na suu­pie­let hy­mys­sä. He ker­toi­vat ole­van­sa Rans­kas­ta ja ha­lu­a­van­sa myös ko­keil­la avan­tou­in­tia. Mut­ta ei­vät tä­nään. ”Nyt lii­an kyl­mä”, he sa­noi­vat.

Hy­väs­te­lim­me uu­det tut­ta­vuu­tem­me ”Bon­jour” ja is­tuim­me au­toon. Kat­soim­me toi­si­am­me hy­myil­len. ”Rans­kas­ta. Pääs­tiin­kö­hän me Vo­gu­en kan­teen?” huu­dah­din. Nau­run re­mak­kaa. Sepä vas­ta oli­si jo­tain… Vo­gue, kan­si­ku­va – tai no edes kes­ki­au­ke­a­ma – ja yl­peä vai­mo tie­ten­kin. No, leik­ki­mie­li­siä haa­vei­ta. Tai no, ku­ka­pa tie­tää? Eh­kä nuo ku­vat jul­kais­taan vie­lä joku päi­vä.

Avan­tou­in­ti on ter­veyt­tä edis­tä­vä har­ras­tus, joka pi­tää mie­len ja ke­hon vir­ke­ä­nä. Jos vaik­ka­pa seu­rois­sa mei­naa sil­miä vä­syt­tää, niin käy avan­nos­sa en­nen seu­roi­hin me­noa. Sil­loin ei tar­vit­se puo­li­son­kaan hä­ve­tä vie­res­sä pilk­ki­vää seu­ra­vie­ras­ta.