An­te­ro Ii­va­ri­nen

Tämä on ta­pah­tu­nut kym­me­niä vuo­sia sit­ten ja on sil­ti tuo­ree­na mie­les­sä, ar­vet ovat niin sy­vät. Ta­ri­nan ker­to­ja­na nai­nen, jon­ka si­sim­mäs­sä asuu ar­pi­nen tyt­tö.

"Jou­duin kou­lu­kiu­sa­tuk­si kak­kos­luo­kal­ta as­ti. Syy­nä oli­vat us­ko­ni ja Luo­jan lah­joit­ta­ma poik­ke­a­va fyy­si­nen omi­nai­suu­te­ni. Kiu­saa­mis­ta oli läpi pe­rus­kou­lun, ja se oli sys­te­maat­tis­ta ja jat­ku­vaa. Ni­mit­te­lyä ja hak­kaa­mis­ta. Vä­li­tun­nil­la mi­nut pii­ri­tet­tiin ja ha­kat­tiin, pa­koon en pääs­syt. Ta­va­roi­ta­ni ja vaat­tei­ta­ni ri­kot­tiin, li­at­tiin ja hä­vi­tet­tiin. Op­pi­tun­nil­la hau­kut­tiin ja ni­mi­tel­tiin. Ku­kaan ei puut­tu­nut asi­aan mil­lään ta­val­la, opet­ta­jat­kin sul­ki­vat kor­van­sa ja sil­män­sä. Mi­nul­la ei ol­lut ke­tään, joka oli­si puo­lus­ta­nut tai aut­ta­nut mi­nua. It­se asi­as­sa sana 'kiu­saa­mi­nen' on vä­hät­te­le­vä. Se ali­ar­vi­oi ti­lan­net­ta ja il­mi­ö­tä. Ti­lan­net­ta pa­hen­si vä­ki­val­tai­set ja muu­ten haas­ta­vat ko­ti­o­lot. Muis­tan nuo het­ket kuin ei­li­sen päi­vän.

Aa­mul­la he­rä­tes­sä­ni tun­sin, et­tä siir­ryin pai­na­jai­ses­ta toi­seen, ja il­ta­päi­väl­lä kou­lun jäl­keen siir­ty­mä ta­pah­tui toi­seen suun­taan. As­ke­leet oli­vat kou­luun men­nes­sä ras­kaat, ja ilo oli pois­sa. Kou­lus­ta pääs­ty­ä­ni jou­duin kul­ke­maan kier­to­tei­tä, et­ten jou­tui­si jo kol­man­nen ker­ran pa­hoin­pi­del­lyk­si sil­le päi­vää. Ko­to­na­kin us­ko­vai­set oli­vat ros­ka­sak­kia. Ne­los­luo­kal­ta en muis­ta juu­ri mi­tään, vi­to­sel­la ikään kuin he­rä­sin. Sil­loin elä­mä­ni oli kaik­kein vai­kein­ta. Mie­le­ni oli suo­jel­lut mi­nua re­se­toi­mal­la ele­tyn elä­män vuo­dek­si.

Olen miet­ti­nyt mo­nes­ti, mik­si opet­ta­jat ei­vät puut­tu­neet asi­aan mi­ten­kään. Mik­si ku­kaan ei aut­ta­nut? Ker­ran ker­roin ko­to­na ja sain neu­von ol­la vä­lit­tä­mät­tä. Mut­ta mi­ten nyr­ki­nis­kut voi ot­taa vas­taan vä­lit­tä­mät­tä, var­sin­kin kun on pii­ri­tet­ty­nä op­pi­las­rin­gin kes­kel­lä? Ker­roin ti­lan­tees­ta­ni erääl­le mu­ka­val­le us­ko­vai­sel­le per­hee­näi­dil­le. Sama vai­ku­tus: konk­reet­tis­ta tu­kea en saa­nut. En us­kal­ta­nut enää seu­raa­vien kah­dek­san vuo­den ai­ka­na ker­toa tun­teis­ta­ni ja ko­ke­muk­sis­ta­ni ke­nel­le­kään.

Myös us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kel­lä mi­nua kiu­sat­tiin. Kiu­saa­mi­nen oli kui­ten­kin toi­sen­lais­ta. Se oli vä­hät­te­lyä, nau­run koh­tee­na ole­mis­ta ja ul­ko­puo­lel­le jät­tä­mis­tä. Kä­vin rip­pi­kou­lun SRK:n lei­ri­kes­kuk­ses­sa. Siel­lä sain kuul­la tu­tun po­jan suus­ta, et­tä koko lei­ri on pi­lal­la, kun olin siel­lä. Ysi­luo­kan jäl­keen läh­din heti ko­toa. Muu­tin kau­ak­si toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le opis­ke­le­maan. Se oli­kin pe­las­tuk­se­ni, sii­tä al­koi mi­nun elä­mä­ni uu­des­taan.

Luo­ja on lah­joit­ta­nut ys­tä­viä ym­pä­ril­le­ni. Olen si­säis­tä­nyt vuo­si­kym­men­ten saa­tos­sa sen to­si­a­si­an, et­tä olen ar­vo­kas ja kau­nis juu­ri täl­lai­se­na sekä ra­kas ja tär­keä mo­nel­le ih­mi­sel­le. Us­kon omal­le koh­dal­le­ni, et­tä olen ih­me, suu­ri ih­me, ku­ten Raa­ma­tus­sa sa­no­taan. Luo­ja on siu­nan­nut mi­nua ajal­li­ses­ti run­saas­ti.

Ko­ke­mas­ta­ni on pal­jon hyö­tyä. Työs­sä­ni ais­tin ih­mis­ten tun­ne­ti­lat ja pää­sen si­ten hel­pos­ti sa­mal­le aal­lon­pi­tuu­del­le. Mi­nul­la on vah­va oi­keu­den­ta­ju, ja mi­nun ylit­se­ni ei enää kä­vel­lä. Mi­tään ei ta­pah­du meil­le Luo­jan sal­li­mat­ta, kai­kel­la on ai­kan­sa ja tar­koi­tuk­sen­sa. Olen hel­pos­ti yl­pis­ty­vää, it­se­riit­tois­ta sort­tia; lap­suus- ja nuo­ruu­sa­jan ko­ke­muk­set pi­tä­vät nöy­rän pai­kal­la.

Ih­met­te­len yhä vain, mi­ten olen sel­vin­nyt nois­ta ajois­ta ter­ve­jär­ki­se­nä ja yh­teis­kun­ta­kel­poi­sek­si. Näen sel­väs­ti, kuin­ka us­ko on var­jel­lut mi­nua kat­ke­roi­tu­mi­sel­ta ja elä­män lai­ta­puo­len ku­jien tal­laa­mi­sel­ta. Oli­si ol­lut erit­täin help­po hu­kut­taa tus­kai­nen olo päih­tei­siin ja muu­hun syn­tie­lä­mään ja unoh­taa edes het­kek­si kaik­ki se paha. Vä­ki­val­ta, joka on hen­ki­sen ja fyy­si­sen val­lan­käy­tön mik­se­ri, rik­koo ih­mi­sen te­hok­kaas­ti. Sel­lai­nen jät­tää jäl­jet lop­pu­e­lä­mäk­si. Kor­jaa­via ko­ke­muk­sia on ol­ta­va val­ta­va mää­rä, jot­ta ih­mi­nen op­pii muut­ta­maan mi­tä­töin­nin ja alis­ta­mi­sen seu­rauk­se­na tul­leet aja­tus­mal­lin­sa ne­gaa­ti­os­ta va­loi­san puo­lel­le. Se on ki­vu­li­as, ai­kaa vie­vä pro­ses­si. Mi­nun on edel­leen vai­kea luot­taa ih­mi­siin. Luot­ta­muk­se­ni on an­sait­ta­va.

Osaat­ko ku­vi­tel­la, mil­lais­ta on, jos si­nut aje­taan nurk­kaan vuo­sik­si? Mik­si ku­kaan us­ko­vai­nen­kaan ei aut­ta­nut mi­nua? Mik­si kou­luis­sa ope­te­taan puut­tu­maan kiu­saa­mi­siin, jos opet­ta­jat ei­vät näy­tä esi­merk­kiä? Mik­si ope­te­taan, et­tä kiu­saa­mi­nen on vää­rin, jos se kui­ten­kin hy­väk­sy­tään? On­ko ope­tus vain kau­nii­ta ko­ru­lau­sei­ta? Täl­lai­sia aja­tuk­sia pyö­rii mie­les­sä­ni, kun luen uu­tis­ta kou­lu­vä­ki­val­lan­te­os­ta. On eri­tyi­sen tus­kal­lis­ta lu­kea ar­tik­ke­lia kou­lu­am­pu­jas­ta, joka osoit­tau­tuu kou­lu­kiu­sa­tuk­si. Vä­ki­val­ta vie ai­na ojas­ta al­lik­koon."

– –

Kou­lun pi­täi­si ol­la kai­kil­le op­pi­lail­le tur­val­li­nen op­pi­mi­sym­pä­ris­tö. Ei kou­lu, jos­sa pi­tää pe­lä­tä ja va­roa. Kou­lun pi­tää ol­la paik­ka, jos­sa puu­tu­taan kiu­saa­mi­seen heti ja na­pa­kas­ti. Tar­vit­ta­es­sa vi­ra­no­mais­ten avul­la.

Kiu­saa­mi­nen on va­li­tet­ta­vas­ti myös ny­ky­päi­vää, va­paa-ajal­la­kin. Läs­nä kou­luis­sa ja työ­pai­koil­la, ko­to­na ja jopa seu­rois­sa. Olet­ko tul­lut aja­tel­leek­si, et­tä jät­tä­mäl­lä yk­si­näi­sen lä­him­mäi­se­si ai­van yk­sin ja sul­ke­mal­la hä­net pois ka­ve­ri­pii­ris­tä­si kiu­saat? Et­tä nau­res­ke­le­mal­la ja kään­tä­mäl­lä sel­kä­si jol­le­kin vaik­ka­pa ry:n nau­la­kol­la kiu­saat? Et­tä pu­hu­mal­la toi­ses­ta pa­haa tai pe­rät­tö­miä kiu­saat? Kiu­saa­mis­ta on mo­nen­lais­ta ja mo­nen­ta­sois­ta. Kaik­ki Raa­ma­tun sa­nan vas­tais­ta. Koh­te­le lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si ha­lu­ai­sit koh­del­ta­van. Lä­him­mäi­si­äm­me ovat ai­van kaik­ki.

An­teek­si an­ta­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa, mut­ta niin myös an­teek­si pyy­tä­mi­nen. Elä­män­muu­tok­sen voi teh­dä on­nek­si ai­na, kos­kaan ei ole lii­an myö­häis­tä. Kiu­saa­mi­sen voi lo­pet­taa. Läh­teä elä­mään uu­des­taan, niin kiu­saa­ja kuin kiu­sat­tu, ku­ten ta­ri­nan ker­to­ja on teh­nyt. Puh­tain sy­dä­min se on hel­pom­paa ja puh­tain sy­dä­min se on oi­ke­an­lais­ta elä­mää. Elä­mää, joka on Raa­ma­tun sa­nan mu­kais­ta.