Antero Iivarinen
On päiviä, jolloin olisi ollut parempi jäädä kotiin. Tai ainakin on voinut tuntua siltä. Itselläni on monestikin ollut tuollainen tunne, mutta esimerkiksi auton hajoaminen olisi tullut varmasti eteeni seuraavanakin päivänä, vaikka olisinkin ensin jäänyt kotiin. Joten eipä muuta kuin elämää vaan eteenpäin päivä kerrallaan eläen. Ottaen vastaan, mitä kukin päivä tuokin tullessaan. Niitäpä on sitten mukava muistella ja hauskoille tapauksille vaikkapa naureskellakin.
Tulin eräänä talvi-iltana myöhään töistä kotiin, ja olo oli aika väsynyt. Menin olohuoneeseen etsimään huulirasvaa rohtuneille huulilleni. Huulet tuntuivat olevan kuin tulessa. Pianon päällä ollut sinkkisalvatuubi osui käteeni, ja kohta sutaisin sitä reilun annoksen suuni seudulle. Heittäydyin olohuoneen lattialle makoilemaan selälleni. Mahtava leppuuttaa kehoa hetken, ajattelin.
”Kauppa menee kohta kiinni, ja pitäisi saada leipomisvärkkejä ja pattereita”, vaimoni tokaisi. Vilkaisin kelloa. Puoli tuntia aikaa, nyt tuli kiire. Äkkinäisenä miehenä pomppasin ylös ja nappasin ostoslistan Johannan kädestä. Puhelin taskuun, ja kohta jo istuin autossa ajelemassa kohti ruokakauppaa.
Astelin kohti kaupan ulko-ovea. Vastaani tuli mies, joka hymyili minut nähdessäni. Hymyilin takaisin. Kaupan sisällä sain lisää hymyileviä katseita. Tuntui kuin olisin tullut tosi iloiseen kauppaan. Tällaisessa kaupassa on mukava käydä, ajattelin. Todellinen ilon kauppa.
Hymyillen jatkoin ostoksiani. Pattereita, joita luki ostoslistassa, en vaan löytänyt mistään. Astelin myyjän luokse ja kyselin pattereita, tällaisia ihan pieniä, ja näytin mallin. Myyjää nauratti, kun hän lähti näyttämään, mistä niitä löytyisi. Kohta kaikki tarvittava oli ostoskorissa ja seisoin kassalla.
Ja taas: kassakin hymyili leveästi. Nyt olin jo ihan ihmeissäni. Ihan koko kauppa yhtä hymyä. Mietin, onkohan nyt joku hymypäivä tai jotain.
Iloisesti astelin autolleni kauppakassi kädessäni heiluen. Pakkasilma tuntui mukavan kirpeältä.
Täydellinen päivä, ajattelin mielessäni. Todellinen ilon päivä. Tällaisia saisi olla kyllä joka päivä. Nakkasin ostoskassin auton etupenkille ja istuin autooni.
Turvavyöt kiinni, auto käyntiin ja pakki päälle. Vilkaisin taustapeiliin. ”VOI KAUHEA!” sanoin ääneen. Taustapeilistä minua katsoi mies, jolla oli silmät ja suu ammollaan. Huulet valkoisena sinkkisalvasta ja oli sitä salvaa vähän poskien suuntaankin levinnyt. "Kävinkö minä tämän näköisenä kaupassa", mutisin. "Kaikenlaisia salvoja sitä keksitäänkin."
Hymyn ja ilon mysteeri oli siis selvinnyt. Minä ihan itse tuonut sen tuonne kauppaan. Näytin ihan joltain pelleltä, joka esiintyy sirkuksessa. Minulla vain oli työvaatteet päällä.
Ajelin kotiin ajatuksissani, taustapeili sai olla nyt ihan omassa rauhassaan. Nakkasin ostoskassin keittiön tuolille ja sanoin Johannalle: ”Seuraavaan kolmeen kuukauteen, tai sanotaan kolmeen vuoteen, en astu jalallanikaan tuohon kauppaan." Kysyin: ”Et sitten voinut sanoa, minkä näköisenä lähdin liikenteeseen?" Johanna nauroi kippurassa, keittiön pöytään nojaten: ”En kerennyt, kun lähdit niin vauhdilla taas kerran.”
Olisiko siis peiliin katsomisen paikka, tässäkin tapauksessa, taas kerran itselläni? Ihan varmasti. Varsinkin ennen reissua se olisi kannattanut. Niin, ja reissun jälkeenkin syyllistä etsiessäni.
Tuosta tapauksesta on onneksi aikaa jo reilusti yli kymmenen vuotta. Tarpeeksi, että sen voi kertoa muillekin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys