An­te­ro Ii­va­ri­nen

Olin ai­koi­naan töis­sä Nor­jas­sa erääl­lä teh­taal­la. Työs­ken­nel­ty­ä­ni teh­taal­la noin vuo­den päi­vät erää­nä vii­kon­lop­pu­na vai­mo­ni huo­ma­si, et­tä ti­lil­le­ni oli tup­sah­ta­nut ai­ka­moi­nen sum­ma yli­mää­räis­tä ra­haa.

Sii­nä sit­ten jon­kin ai­kaa las­kes­kel­tiin ja huo­mat­tiin et­tä työ­nan­ta­ja­ni oli näp­päil­lyt mi­nul­le palk­kaa mak­sa­es­saan luul­ta­vas­ti 100 työ­tun­tia lii­kaa, mikä sen ai­kai­ses­sa ra­has­sa teki tar­kal­leen yli­mää­räi­sen ti­lil­le­ni il­mes­ty­neen ra­han ver­ran.

Seu­raa­va­na maa­nan­tai­na en­sim­mäi­sel­lä kah­vi­tau­ol­la as­te­lin joh­ta­jan huo­nee­seen palk­ka­kui­tin kans­sa. Kop-kop… Ko­pu­tin oveen. Si­säl­tä kuu­lui äreä ää­ni: ”SI­SÄÄN!” As­tuin si­sään ja näin joh­ta­jan kat­se­le­van mi­nua vi­hai­ses­ti. Il­mei­ses­ti huo­no päi­vä, ajat­te­lin. ”Huo­men­ta… Teil­le on sat­tu­nut pal­kan­mak­sus­sa­ni vir­he, ja tu­lin sen vuok­si”, sa­noin. Joh­ta­ja to­kai­si vi­hai­ses­ti: ”VIR­HE? Min­kä­lai­nen vir­he on ky­sees­sä?” ”Olet­te mak­sa­nut mi­nul­le noin 10 000 kruu­nua lii­kaa palk­kaa”, sa­noin. Joh­ta­jan il­me oli häm­mäs­ty­nyt. ”LII­KAA?” hän huu­dah­ti. ”Niin, lii­kaa, lii­kaa. Las­kel­mie­ni mu­kaan olet­te va­hin­gos­sa mak­sa­nut sa­dal­ta tun­nil­ta yli­mää­räis­tä”, vas­ta­sin. Het­ken mie­tit­ty­ään hän ot­ti ojen­ta­ma­ni palk­ka­kui­tin ja sa­noi tut­ki­van­sa asi­an. Kii­tin ja läh­din töi­hi­ni.

Noin tun­nin pääs­tä joh­ta­ja as­te­li vie­ree­ni ja pyy­si mi­nut mu­kaan­sa toi­mis­toon­sa. Kä­ve­lim­me pe­räk­käin toi­mis­toon. Is­tah­din hä­nen toi­mis­to­huo­neen­sa nah­kai­sel­le vie­ras­tuo­lil­le. Hän kat­soi mi­nua sil­miin ja het­ken hil­jai­suu­den jäl­keen sa­noi: ”Olet oi­ke­as­sa, olem­me mak­sa­neet si­nul­le sata tun­tia yli­mää­räis­tä. An­te­ro, so­pii­ko si­nul­le, et­tä vä­hen­näm­me sen si­nun seu­raa­vas­ta pal­kas­ta?” ”Kyl­lä se käy. Ne ra­hat­han ovat tei­dän”, vas­ta­sin.

Mie­les­sä­ni pyö­ri au­to­nos­to, jota olim­me miet­ti­neet. Niin... Tuol­le ra­hal­le oli­si kyl­lä ol­lut käyt­töä, ajat­te­lin. ”Kiin­nos­tai­si­ko si­nua esi­mie­hen paik­ka täl­lä teh­taal­la?” joh­ta­ja tie­dus­te­li. ”Ei kiin­nos­ta”, vas­ta­sin. ”Palk­ka­si nou­si­si 40 kruu­nua tun­nil­le”, joh­ta­ja sa­noi hy­myil­len. En ol­lut en­nen näh­nyt hä­nen hy­myi­le­vän, se tun­tui ou­dol­ta. ”Kyl­lä­hän se sit­ten kiin­nos­taa ko­vas­ti­kin”, to­kai­sin. Mie­les­sä häi­väh­ti hui­kea kruu­nu­ka­sa ja uu­si au­to­kin. Häm­men­ty­nyt hymy nou­si mi­nun­kin pos­kil­le­ni. ”Saat avai­met ja va­paan ku­lun teh­taa­seen mil­loin vain ha­lu­at tän­ne tul­la, vaik­ka kes­kel­lä yö­tä. Me ha­lu­am­me juu­ri tuol­lai­sia re­hel­li­siä työn­te­ki­jöi­tä tän­ne töi­hin."

Tun­tui hy­väl­tä. Olo oli ke­vyt ja iloi­nen. Nau­rat­ti. Mi­tä­hän Jo­han­na tuu­maa, kun kuu­lee täs­tä?

Työ oli vaa­ti­vaa, ja alai­sia oli pal­jon. Huo­ma­sin kui­ten­kin, et­tä Luo­ja siu­na­si työn­te­ko­ni ja aut­toi kai­kes­sa niin, et­tä työ­nan­ta­ja oli sii­hen tyy­ty­väi­nen.

Ol­tu­a­ni töis­sä tuol­la teh­taal­la pa­ri­sen vuot­ta las­kes­ke­lin, et­tä sain mo­nin ver­roin ta­kai­sin tuon pa­laut­ta­ma­ni ra­ha­sum­man. Au­ton­kin saim­me os­tet­tua. Li­säk­si oma­tun­to oli puh­das. Noi­den vuo­sien ai­ka­na joh­ta­ja tuli mo­nes­ti luok­se­ni ja ky­syi, voi­sin­ko hom­ma­ta toi­sen sa­man­lai­sen, re­hel­li­sen suo­ma­lai­sen työn­te­ki­jän teh­taa­seen, kun tar­vet­ta oli­si. Ja niin­hän mei­tä us­ko­vai­sia sit­ten oli­kin siel­lä pie­ni jouk­ko. Re­hel­li­siä, iloi­sia us­ko­vai­sia nuo­ria, jois­ta on myös tul­lut elä­män mit­tai­sia ys­tä­viä.

Re­hel­li­syy­del­lä on ai­na siu­naus, ja sitä ar­vos­te­taan ää­rim­mäi­sen pal­jon. Re­hel­li­siä työn­te­ki­jöi­tä me jo­kai­nen toi­voi­sim­me myös it­sel­lem­me, jos oli­sim­me yri­tyk­sen omis­ta­jia tai joh­ta­jia.