An­te­ro Ii­va­ri­nen

Olim­me jo pit­kään saa­neet asua Nor­jan jyl­his­sä vuo­ris­to­mai­se­mis­sa. Saim­me naut­tia nois­ta Luo­jan luo­mis­ta tai­dok­kais­ta luon­non ih­meis­tä ai­van kah­des­taan rei­lu ne­li­sen vuot­ta.

Ai­na työ­päi­vän jäl­keen ja var­sin­kin vii­kon­lop­pui­sin läh­dim­me vuo­ril­le pa­ti­koi­maan tai tal­vel­la hiih­te­le­mään. Noil­la vuo­ril­la tun­sim­me konk­reet­ti­ses­ti ih­mi­sen pie­nuu­den ja Ju­ma­lan suu­ruu­den.

Ke­säl­lä lam­paat mää­ki­vät ja nii­den kau­las­sa kil­kat­ti­vat kel­lot, kun ne lai­dun­si­vat vuo­ren rin­teil­lä. Vuo­ri­pu­rot so­li­si­vat ja kos­ket pau­hui­vat pärs­kei­neen. Suo­lai­nen me­ri­ve­si mais­tui ihol­la ja vuo­ro­ve­det vaih­te­li­vat. Hil­lo­ja poi­mit­tiin sei­so­vil­taan vuo­ren rin­teil­tä. Pil­vien ylä­puo­lel­la va­el­ta­mi­nen vuor­ten hui­pul­la oli sy­käh­dyt­tä­vä ko­ke­mus.

Ker­ran näim­me vas­tak­kai­sen vuo­ren rin­teen sor­tu­van ko­ko­nai­suu­des­saan. Val­ta­va jy­li­nä täyt­ti koko tie­noon. Isot, mök­kien ko­koi­set ki­vet pie­nem­pi­neen syök­syi­vät mi­nuut­ti­tol­kul­la alas nos­tat­ta­en val­tai­san pö­ly­pil­ven ja peit­tä­en vuo­ren kau­ak­si ai­kaa täy­sin pois nä­ky­vis­tä. Vuo­ri koki muo­don­muu­tos­taan. Sii­nä oli it­sel­lä ai­ka pie­ni olo. Hil­jai­si­na kat­sel­tiin ja ih­me­tel­tiin.

Kä­vim­me me­rel­lä ka­las­sa pie­nel­lä moot­to­ri­ve­neel­lä. Mai­nin­git oli­vat noin puo­li­tois­ta­met­ri­siä. Va­las­sa­fa­rit ja vii­kin­ki­lai­val­la ret­kei­lyt ei­vät unoh­du kos­kaan.

Me­ri­he­vo­nen käm­me­nel­lä­ni oli eh­dot­to­mas­ti kau­nein nä­ke­mä­ni eläin – niin täy­del­li­sen kau­nis ja yk­si­tyis­koh­tai­nen luo­mus. Val­ta­vat ka­la­par­vet sai­vat ve­den pin­nan kie­hu­maan.

Luon­to oli täyn­nä ih­meel­li­syyk­siä, Tai­vaan Isän luo­mia täy­del­li­syyk­siä, il­man pie­nin­tä­kään vir­het­tä.

Ker­ran yh­te­nä lu­mi­se­na tal­ve­na saim­me Troms­san ko­tiim­me vie­raak­si vai­mo­ni Jo­han­nan kak­si pik­ku­sis­koa. Jo­han­nan ol­les­sa il­ta­vuo­ros­sa läh­din käyt­tä­mään tyt­tö­jä erääl­lä vuo­rel­la pie­nel­lä kä­ve­lyl­lä.

Lun­ta oli mel­koi­ses­ti, ja au­ra­sin pol­kua um­pi­han­keen. Lumi ulot­tui rei­sie­ni puo­leen vä­liin. Va­lit­sin jos­ta­kin syys­tä rei­tin mie­les­tä­ni loi­vaan rin­tee­seen, jos­sa kas­voi isoh­ko­ja vai­vais­koi­vu­ja ai­ka tiu­haan. Noin tun­nin ura­kan jäl­keen olim­me laa­hus­ta­neet joi­ta­kin sa­to­ja met­re­jä ylös­päin. Hiki vir­ta­si au­raa­jal­la ja myös noil­la kah­del­la ta­ka­na tu­le­val­la tyt­tö­sel­lä.

Juu­ri en­nen puus­ton ylä­ra­jaa kuu­lim­me val­tai­san hu­mah­duk­sen, ja sa­mal­la ym­pä­ril­läm­me ole­va lu­mi­ker­ros hu­mah­ti mo­nen sa­dan met­rin mat­kal­ta ym­pä­ril­täm­me noin kym­me­ni­sen sent­tiä alas­päin. Vai­vais­koi­vut hei­lah­ti­vat ja huo­jui­vat. Nii­den lat­vat oli­vat kään­ty­neet osoit­ta­maan vaa­ka­ta­sos­sa ala­rin­tee­seen.

Säi­käh­din ja sa­noin ”lu­mi­vyö­ry". Mei­dän var­je­luk­se­na oli, et­tä puus­to piti vyö­ryn pai­koil­laan. Het­ken sii­nä ol­tiin hil­jaa ja kään­nyim­me ta­kai­sin tu­lo­jäl­jil­lem­me, va­ro­vas­ti sa­mo­ja jäl­kiä ta­kai­sin au­tol­le.

Ih­met­te­len vie­lä­kin, mi­ten loi­val­la rin­teel­lä tuo ta­pah­tui ja mi­ten Luo­ja taas var­je­li.

Ker­ran lop­pu­tal­ves­ta kä­vin taas sa­mo­jen tyt­tö­jen kans­sa toi­sel­la vuo­rel­la il­ta-ai­kaan Jo­han­nan ol­les­sa taas töis­sä. Yli pa­rin tun­nin ka­pu­a­mi­sen jäl­keen olim­me jo mel­kein vuo­ren hui­pul­la, kun näin me­rel­tä tu­le­van val­ta­van ja syn­kän pil­vi­mas­san. Ajat­te­lin, et­tä ker­ke­äm­me käy­dä kum­min­kin tuol­la hui­pul­la ja sit­ten pa­la­ta äk­kiä ta­kai­sin au­tol­le.

Kyl­lä­hän me hui­pul­le pääs­tiin­kin, mut­ta olim­me­kin jo sa­man tien pil­vi­mas­so­jen ym­pä­röi­mä­nä. Nä­ky­vyys oli joi­ta­kin kym­me­niä met­re­jä. Tu­tut mai­se­mat ei­vät enää ol­leet­kaan tu­tun nä­köi­siä. Läh­din vie­mään jouk­koa alas­päin mie­les­tä­ni oi­ke­aan suun­taan. Aloin jo hä­tään­tyä, ja ek­sy­mi­nen oli to­den­nä­köis­tä.

Hil­jai­set huo­kauk­set läh­ti­vät Tai­vaan Isäl­le: ”Au­ta mei­tä täl­tä vuo­rel­ta tur­val­li­ses­ti pois.” Läm­pö­ti­la oli muut­tu­nut het­kes­sä kyl­mäk­si tuon pil­vi­mas­so­jen si­säl­lä. Mi­käs tuol­la meni, hät­käh­din. Nä­kö­kent­tä­ni ää­ri­ra­joil­la olin nä­ke­vi­nä­ni hiih­tä­jän ja koi­ran. ”HEI­III”, huu­sin min­kä keuh­kois­ta läh­ti. Kyl­lä se hiih­tä­jä oli. Tuo hah­mo py­säh­tyi niil­le si­joil­leen. ”Luo­jal­le kii­tos”, huo­kai­sin.

Läh­dim­me koh­ti hiih­tä­jää. Luu­lin, et­tä hän odot­tai­si mei­tä, kun­nes saa­pui­sim­me hä­nen luok­sen­sa. Mut­ta tuo hiih­tä­jä jat­koi hil­jak­sel­taan las­keu­tu­mis­ta vuor­ta alas, kum­min­kin niin, et­tä nä­köyh­teys säi­lyi vä­lil­läm­me. Hän oli siis hok­san­nut, et­tä em­me osai­si it­se alas vuo­rel­ta ja jäi aut­ta­maan mei­tä omal­la ta­val­laan.

Noin puo­len tun­nin ri­pe­än las­keu­tu­mi­sen jäl­keen olim­me tu­tun jär­ven ran­nal­la ja näim­me au­tom­me. Tuo nor­ja­lai­nen aut­ta­jam­me oli jo au­tol­laan ja kiin­nit­ti suk­si­aan au­ton­sa ka­tol­le. Pääs­ty­äm­me au­tom­me lä­hel­le tuo aut­ta­ja vil­kut­ti meil­le ja hyp­pä­si jo au­toon­sa. Huu­sin taas nor­jak­si ”KII­TOS” min­kä keuh­kois­ta läh­ti ja vil­ku­tin ta­kai­sin. Vie­lä aut­ta­jam­me au­ton tööt­täys – ja tuo pe­las­ta­jam­me oli enää muis­to vaan.

Kau­nis mut­ta ar­vaa­ma­ton luon­to muut­tuu jos­kus het­kes­sä ai­van toi­sen­lai­sek­si. Sil­män­rä­päys tai ei si­tä­kään. Ai­van niin kuin mei­dän elä­mä­kin tääl­lä maan pääl­lä.