Mi­nun van­hem­pa­ni asu­vat noin kol­men tun­nin ajo­mat­kan pääs­sä per­hees­tä­ni. Ny­kyi­ses­sä tii­viis­sä elä­män­vai­hees­sa ai­van lii­an har­voin olen saa­nut ai­kai­sek­si läh­teä koko per­heel­lä mum­mo­laan.

Tänä ke­sä­nä van­hem­pa­ni ha­lu­si­vat tar­jo­ta osal­le lap­sis­tam­me mah­dol­li­suu­den tul­la vii­kok­si mum­mo­laan. Ko­tiin jä­tet­ty kol­me­vuo­ti­as oli ko­vin pet­ty­nyt, kun hän ei pääs­syt mu­kaan. Sit­ke­äs­ti pik­ku­poi­ka pak­ka­si ta­va­roi­taan kas­siin ja pyr­ki ai­van vii­mei­seen as­ti kyy­tiin.

Mum­mo­las­sa lap­set pää­si­vät sau­no­maan, mum­mon kans­sa ui­maan ja jää­te­löl­le, pa­pan kans­sa vers­taal­le as­kar­te­le­maan vaap­pu­ja ja ties mitä. Serk­ku­jen­kin kans­sa he pää­si­vät leik­ki­mään ja ka­laan. Pap­pa ker­toi ta­ri­noi­ta ja mum­mo lel­li. Hie­no­ja muis­to­ja.

It­sel­le­ni sat­tui sa­maan sau­maan rei­lun kuu­kau­den työ­mat­ka, jol­le läh­din en­nen kuin lap­set oli­vat pa­la­neet mum­mo­lan reis­sul­ta ko­tiin. Mum­mon kans­sa lap­set soit­ti­vat ja hy­väs­te­li­vät. Pu­he­lun ai­ka­na huo­ma­sin jäl­leen sen, kuin­ka lap­set ais­ti­vat asi­oi­ta, joi­ta me ai­kui­set ja van­hem­mat usein ajat­te­lem­me, et­tei­vät lap­set muka huo­maa.

Mi­nul­la oli ol­lut pin­na ki­re­äl­lä ja stres­si­ta­so ko­hol­laan, kun upou­u­si maa­läm­pö­pump­pum­me osoit­tau­tui sik­si kuu­lui­sak­si maa­nan­tai­kap­pa­leek­si. Sitä kor­jail­tiin ta­kuun piik­kiin pa­rin kuu­kau­den vä­lein. Nyt­kin se oli ol­lut rik­ki jo tois­ta viik­koa, ei­kä sitä yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta saa­tu kun­toon. Sen li­säk­si uk­ko­nen oli ha­jot­ta­nut jä­te­ve­si­kai­vom­me pump­paa­mos­ta pai­ne­an­tu­ran. Pump­pua oli nyt käy­tet­tä­vä ma­nu­aa­li­ses­ti. Use­am­man ker­ran päi­väs­sä oli käy­tä­vä lait­ta­mas­sa pump­pu pääl­le ja pois. Se mo­ko­ma kun luu­li, et­tä kai­vos­sa oli­si jo 299 sent­ti­met­riä sitä it­se­ään, ja pump­pa­si koko ajan. Tuol­la me­nol­la pump­pu ha­jo­ai­si no­pe­as­ti ja se oli­si kal­liim­pi ja isom­pi hom­ma vaih­taa, kuin tuo pelk­kä pai­ne­an­tu­ra.

Lap­set oli­vat tä­män kai­ken li­säk­si huo­man­neet sen­kin, et­tä isää ei pal­joa hy­myi­ly­tä. He­kin kan­toi­vat huol­ta asi­ois­ta, jois­ta hei­dän ei oli­si tar­vin­nut kan­taa mur­het­ta. Kor­jaa­ja oli kyl­lä tu­los­sa koh­ta taas, ja jos se­kään ei aut­tai­si, vaih­tui­si sit­ten koko pump­pu – sil­lä­hän se vii­meis­tään kor­jaan­tui­si. Li­ka­kai­von an­tu­ran lu­pa­si naa­pu­rim­me, am­mat­ti­mies, vaih­taa, kun­han uu­si an­tu­ra tu­lee. Sen eh­din ti­laa­maan en­nen reis­suun läh­töä. Len­to­ken­täl­le sain­kin tie­don et­tä osa oli­kin juu­ri tul­lut.

Ei­kö­hän nämä ar­kis­ta elä­mää ko­to­na hel­pot­ta­vat ko­neet saa­da kun­toon vii­kon mit­taan vaik­ka it­se olen­kin vie­lä maa­il­mal­la.

Ra­kas vai­mo­ni jou­tuu jäl­leen pyö­rit­tä­mään ko­to­na per­heen ar­kea yk­si­nään. On­han hän sii­hen toi­saal­ta vuo­sien mit­taan tot­tu­nut, mut­ta ei se var­mas­ti ki­vaa ole. Ko­e­tan loh­dut­taa it­se­ä­ni sil­lä, et­tä nyt on sen­tään isom­pia lap­sia tar­vit­ta­es­sa aut­ta­mas­sa. Ja pää­o­san reis­sus­ta­ni on lap­sil­la vie­lä ke­sä­lo­maa, niin ei­vät ai­ka­tau­lut pai­na pääl­le sa­mal­la ta­voin kuin kou­lu­vuo­den mit­taan.

Eh­kä lap­set­kin odot­ta­vat isää ko­tiin. Ai­na­kin isom­mat odot­ta­vat omaa reis­su­aan. Lu­pa­sin ni­mit­täin vie­dä hei­dät va­el­lus- ja ka­las­tus­reis­sul­le Nor­jaan, kun­han talo saa­daan val­miik­si. Tänä ke­sä­nä on ai­ka lu­nas­taa tuo lu­paus. Eh­kä­pä seu­raa­va kir­joi­tuk­se­ni ker­too­kin sii­tä reis­sus­ta.