Lii­sa Lil­va­nen-Pel­ko­nen

Tätä iha­nin­ta ke­vään ai­kaa olen odot­ta­nut, ja nyt nau­tin joka het­kes­tä. Kul­jen mel­kein­pä aa­mus­ta il­taan pi­hal­la, mi­kä­li on pou­taa. Joka ke­vät vain ih­met­te­len, mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä noin no­pe­as­ti al­kaa vi­her­tää ja il­ma täyt­tyä lin­tu­jen lau­lus­ta. Nyt meil­lä päin pel­lot on taas kau­neim­man nä­köi­set, pie­net vih­re­ät oraat kul­ke­vat nä­teis­sä ri­veis­sä ja mel­kein­pä voi näh­dä, kun ne ve­ny­vät pi­tuut­ta lem­pe­än sa­teen kas­te­le­ma­na.

Sade voi­mis­ti myös tuo­men tuok­sun, ja se lei­jai­lee ym­pä­ri pi­haa. Yri­tän säi­löä kaik­kia tuok­su­ja ja mai­se­maa ai­vo­so­pu­koi­hin tu­le­via tyl­sem­piä vuo­de­nai­ko­ja var­ten. Met­säs­sä kä­vel­les­sä­ni nap­paan muu­ta­man kuu­sen­ker­kän suu­hu­ni. Myös voi­kuk­kia ja vuo­hen­put­kia hauk­kaan vä­lil­lä.

Pel­käs­tään ihai­luun ja kul­ke­mi­seen ei ole ai­kaa, vaan pi­tää saa­da vil­je­ly­kas­ve­ja kas­va­maan. To­maa­tit us­kal­sin jo is­tut­taa kas­vi­huo­ne­hök­ke­liin, ja si­pu­lit is­tu­tin la­vaan, kuin myös pork­ka­nat ja pu­na­juu­ret ja re­tii­sit. Vii­me lau­an­tai­na teim­me pe­ru­na­maan niin, et­tä kuo­rin ruo­ho­ker­rok­sen pois ja mie­he­ni möy­hen­si al­la ole­vaa maa­ta ja kär­rä­si kom­pos­ti­mul­taa se­kaan. Sit­ten lai­toin va­koi­hin pe­ru­nat ja pääl­le kat­teek­si vii­me tal­ven hei­nää.

Tä­nään rai­va­sin van­han man­sik­ka­maan kaa­li­maak­si ja pys­ty­tin verk­ko­tun­ne­lin sii­hen, et­tei­vät kem­pit hyök­kää heti kaa­lin­leh­tien kimp­puun. Vie­lä pi­täi­si teh­dä li­sä­maa­ta kur­pit­soil­le ja kur­kuil­le, mo­nen­lai­sil­le sa­laa­teil­le ja kuk­ka­sil­le.

Kaik­ki puu­tar­ha­työt on mie­les­tä­ni mah­dot­to­man iha­nia. Mut­ta tänä ke­vää­nä sitä iha­nuut­ta on hiu­kan var­jos­ta­nut huo­li sii­tä, pi­täi­si­kö va­rau­tua jo­ten­kin vie­lä enem­män en­si tal­veen. On­ko nä­län­hä­tä li­sään­ty­nyt? Nyt on vä­läy­tel­ty vä­lil­lä, et­tä jo en­si syk­sy­nä saat­taa ol­la ruu­as­ta pu­laa. Ny­kyi­sil­lä vil­jel­mil­lä­ni eläi­sin eh­kä muu­ta­man vii­kon. Mo­nen­lai­sia ih­met­te­ly­jä on käy­nyt mie­les­sä sii­tä, mi­ten maa­ta­lout­ta on ta­hal­laan ajet­tu alas jo vuo­sia niin, et­tä em­me ole enää oma­va­rai­sia.

Kun kai­ken­lai­sia aja­tuk­sia pyö­rit­te­len vä­lil­lä mie­les­sä­ni, pää­dyn kui­ten­kin ai­na sii­hen, et­tä kyl­lä me voi­daan luot­taa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä mei­dät ruok­kii, vaik­ka mil­lai­nen nä­län­hä­tä tu­li­si. Tai sit­ten jos ei ruo­ki, niin ot­taa luok­seen.