Pit­kä­ai­kai­nen toi­vee­ni to­teu­tui ja eh­dim­me jo näin ke­vääl­lä läh­teä Juu­pa­jo­el­le Lil­va­sa­hoon eli isä­ni syn­ty­mä­ko­tiin. Olem­me käy­neet siel­lä noin ker­ran ke­säs­sä tai vä­lil­lä use­am­man­kin ker­ran – ja var­sin­kin kah­te­na vii­me vuon­na use­am­man ker­ran. Siel­lä ei va­ki­tui­seen asu ke­tään, vain vä­lil­lä ke­säi­sin. Siel­lä on niin kau­nis­ta ja rau­hal­lis­ta ja kiva teh­dä pie­niä hom­mia.

Täl­lä ker­taa em­me teh­neet hom­mia, kos­ka läh­dim­me Lil­va­sa­hoon sun­nun­tai­na, 6-vuo­tis­hää­päi­vä­näm­me. Ta­voit­tee­na oli löy­tää pa­rem­pi pol­ku Lil­vas­jär­vel­le, jos­sa olen kak­si ker­taa elä­mäs­sä­ni käy­nyt ka­ma­laa ve­sa­koi­tu­nut­ta tie­tä pit­kin, kuu­si­ti­hei­köi­den ja jyr­kän­teen kaut­ta kul­kien. Nyt pää­tim­me men­nä lin­nun­tie­tä.

Kaik­ki­al­la oli iha­nia vaa­le­an­vih­rei­tä sä­vy­jä ja tuo­men tuok­sua ja lin­tu­jen lau­lua. En äk­ki­sel­tään kek­si­nyt mi­tään hie­nom­paa tun­net­ta kuin se, et­tä et­sii oman kul­lan kans­sa oi­ke­aa suun­taa met­säs­sä, jyr­kän­teel­lä ja vä­lil­lä jyr­kän­teen al­la väis­tel­len sam­mal­ten peit­te­le­miä on­ka­loi­ta. Mat­kal­la la­ho­ja kaa­tu­nei­ta pui­ta, naa­va­par­ta­kuu­sia, met­sä­pu­ron lo­ri­naa ja vih­doin jär­ven si­nis­tä siin­toa pui­den vä­lis­tä, suon tuok­su ja suo­kuk­kien hen­to vaa­le­an­pu­na.

Lil­vas­jär­vi on pie­nen pie­ni suo­jär­vi, joka on kas­va­nut ran­noil­ta ai­ka lail­la um­peen. Yh­del­lä puo­lel­la jyrk­kä kal­lio, toi­sel­la ai­ka jyr­käs­sä rin­tees­sä met­sik­kö, kol­man­nel­la suo­mais­ta maas­toa. Nel­jän­teen em­me ole tu­tus­tu­neet.

Se oli var­maan­kin ke­vään on­nel­li­sin päi­vä. Ai­na vaan ih­met­te­len, mi­ten Tai­vaan Isä joh­dat­ti mi­nut puo­li­so­ni kans­sa yh­teen. Mi­ten hie­noa on, kun on joku, joka tyk­kää räm­piä mi­nun kans­sa­ni et­si­mäs­sä jo­tain suo­jär­veä. Ja tyk­kää syö­dä eväi­tä tuo­mien ja kie­lo­jen kes­kel­lä. Ja nä­kee kirk­kaas­sa met­sä­pu­ros­sa on­nen.

Vä­lil­lä aja­tuk­set käy­vät siel­lä men­nei­syy­des­sä, kun olin yk­sin. Kun mo­nes­ti ajat­te­lin, et­tä ei voi ol­la ole­mas­sa sel­lais­ta mies­tä, joka oli­si tar­peek­si sa­man­lai­nen ja ym­mär­täi­si mi­nun eri­koi­suuk­si­a­ni. Tai et­tä kaik­ki par­haat on jo var­mas­ti va­rat­tu. Tai et­tä kan­nat­taa­ko haa­veil­la­kaan ke­nes­tä­kään, kun ai­na kun luu­lee ta­van­neen­sa mu­ka­van ih­mi­sen, hän­tä ei voi­si vä­hem­pää kiin­nos­taa mi­nun­lai­se­ni ih­mi­nen.

Myön­nän aja­tel­lee­ni myös niin, et­tä jos joku mies vie­lä on il­man vai­moa, niin täy­tyy sii­nä jo­tain vi­kaa ol­la, et­tei ole kel­le­kään kel­van­nut. Kään­tei­ses­ti myös ajat­te­lin, et­tä it­ses­sä­ni on jo­tain vi­kaa tai olen to­del­la niin eri­koi­nen tyyp­pi, et­tä ei ke­tään kiin­nos­ta tu­tus­tu­a­kaan, var­sin­kaan kun en saa­nut sa­not­tua kos­kaan mi­tään vä­hän­kään jär­ke­vää isom­mas­sa jou­kos­sa. Mut­ta sil­ti­kin Ju­ma­la oli va­ran­nut mei­dät toi­sil­lem­me juu­ri oi­ke­as­sa elä­män­ti­lan­tees­sa, kun toi­si­am­me tar­vit­sim­me.

Ta­kai­sin tul­les­sa seu­ra­sim­me eläin­ten te­ke­miä pol­ku­ja, kun­nes maas­ton peh­meys pa­kot­ti mei­dän taas kii­pe­ä­mään kor­ke­am­mal­le. Vat­sas­sa ku­tit­te­li on­nen tun­ne sii­tä, et­tä meil­lä on toi­sem­me ja sii­tä, et­tä meil­lä on paik­ka, mi­hin on lupa ja mah­dol­li­suus tul­la naut­ti­maan luon­nos­ta ja sen ää­nis­tä niin et­tei ai­na­kaan ki­lo­met­rin sä­teel­lä ole mui­ta ih­mi­siä.