Yh­te­nä aa­mu­na it­ket­ti. Kaik­ki tun­tui niin vai­ke­al­ta, pe­lot­ta­val­ta, olin pet­ty­nyt­kin ja loma tun­tui lop­pu­van ihan kes­ken. Oli sel­lai­nen kaik­ki ah­dis­taa -olo. Hain loh­du­tus­ta koi­ral­ta, ma­koi­lin sen vie­res­sä kun rin­taa pu­ris­ti kaik­ki mur­heet. Sii­nä kun vä­hän ai­kaa si­lit­te­lin kar­va­turk­kia ja an­noin kyy­nel­ten va­lua, niin koi­ra ai­na nuo­li sil­mät kui­vik­si.

Koh­ta jo vä­hän nau­rat­ti­kin ja mie­les­sä al­koi soi­da psal­min teks­tis­tä teh­ty lau­lu, mis­sä sa­no­taan: "Siel­lä ei ole enää näl­kä, ei jano, ei­kä au­rin­gon hel­le pol­ta mei­tä, ja it­se Ju­ma­la kait­see mei­tä ja joh­taa mei­dät elä­vien vet­ten tykö ja Ju­ma­la on pyyh­ki­vä kaik­ki kyy­ne­leet hei­dän sil­mis­tän­sä…" Al­koi tun­tua tur­val­li­sel­ta. Ju­ma­la tie­tää sen­kin, mil­tä mi­nus­ta nyt tun­tuu.

Mi­nul­la mie­li­a­la muut­tuu het­kes­sä. Ihan pie­ni­kin jut­tu saat­taa kään­tää hy­vän olon ah­dis­tuk­sek­si, rau­hal­li­suu­den pa­nii­kik­si, ja mie­leen hii­pii pel­ko, hai­keus, suru ja pet­ty­mys. Jos­kus sel­lai­ses­sa olo­ti­las­sa saa­tan huo­kais­ta Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä ot­tai­si mi­nut jo tai­vaan ko­tiin. Sit­ten kun olo muut­tuu taas pa­rem­mak­si, mel­kein yh­tä no­pe­as­ti kuin päin­vas­toin­kin, tuol­lai­nen aja­tus tun­tuu ou­dol­ta, kos­ka elä­mä taas tun­tuu hy­vin­kin elet­tä­väl­tä.

Olen saa­nut täl­lai­sen herk­kyy­den pe­ri­mäs­sä­ni. Äi­ti on sa­man­lai­nen, mum­mo oli sa­man­lai­nen – eh­kä se on sitä kar­ja­lai­suut­ta sel­lai­nen herk­kyys.

On­nek­si ah­dis­tus-olo on mel­ko har­vi­nai­nen it­kun syy mi­nul­la. Ylei­sem­pää on, et­tä it­ken ilos­ta, lii­ku­tuk­ses­ta, kau­neu­des­ta, hy­väs­tä olos­ta. Tai jos en ai­na ihan it­ke­kään, niin kui­ten­kin tu­lee ve­det sil­miin mil­loin min­kä­kin asi­an vuok­si.

Nuo­rem­pa­na se oli tosi ra­sit­ta­vaa ja sitä yrit­ti ko­vas­ti pei­tel­lä. Seu­rois­sa­kin, kun oli niin hyvä olo vaik­ka jon­kun lau­lun ai­ka­na, hä­vet­ti, kun kyy­ne­leet al­koi­vat va­lua. Tun­tui, et­tei ke­nel­le­kään muul­le käy­nyt niin. Vä­hi­tel­len asi­an kans­sa on tot­tu­nut elä­mään. Olen op­pi­nut it­ku­herk­kyy­des­tä hy­vi­ä­kin asi­oi­ta. On­han se iso etu, et­tä jos vaik­ka it­se sa­non jol­le­kin pa­has­ti, en pys­ty kau­aa elä­mään sen asi­an kans­sa. On pak­ko so­pia asia.

Kun olen jo yli vii­si­kym­men­tä vuot­ta saa­nut elää tä­män asi­an kans­sa, olen huo­man­nut, et­ten ole edes yk­sin sen kans­sa. On­han nii­tä pal­jon mui­ta­kin ih­mi­siä, joil­la on sama "on­gel­ma". Ei­kä se enää oi­ke­as­taan tun­nu edes on­gel­mal­ta, vaan lah­jal­ta.