Lii­sa Lil­va­nen-Pel­ko­nen

Tu­lin töis­tä ko­tiin. Tun­tui­han se ko­din hen­käys läm­pöi­sem­mäl­tä kuin pak­ka­nen ul­ko­na, mut­ta kun kat­soin läm­pö­mit­ta­riin, se näyt­ti 15 as­tet­ta. Kä­ve­lin keit­ti­öön, ja siel­lä­kin mit­ta­ri väit­ti si­säl­lä ole­van vain 15 as­tet­ta läm­min­tä, vaik­ka hel­las­sa oli ol­lut aa­mul­la tuli.

Sii­nä sit­ten sy­tyt­te­lin tu­let tak­ka­lei­vi­nuu­niin ja puu­hel­laan. Tuo sy­tyt­te­le­mi­nen on mu­ka­vaa puu­haa sil­loin, kun syt­tyy en­sim­mäi­sel­lä yri­tyk­sel­lä, ja nyt kävi niin. Koh­ta kuu­lui iha­na, ko­toi­sa ki­pi­nöi­den räis­ke.

Ei teh­nyt mie­li läh­teä ko­vin kau­ak­si tu­les­ta, vaan jäin taas ker­ran sitä tui­jot­te­le­maan. Mie­les­sä­ni al­koi soi­da Toi­vo Kuu­lan sä­vel­tä­mä ja Ei­no Lei­non sa­noit­ta­ma lau­lu Tui­jo­tin tu­le­hen kau­an. Osa sa­nois­ta piti goog­la­ta, kun en enää muis­ta­nut mi­ten se jat­kui: “...lii­kut­te­lin lie­den pui­ta, ajat­te­lin ar­mas­ta­ni”. Se­päs sat­tui: to­del­la­kin ajat­te­lin ar­mas­ta­ni, kos­ka mie­he­ni läh­ti aa­mul­la Mik­ke­liin as­ti työ­reis­sul­le ja vii­pyy siel­lä vii­kon­lo­pun­kin yli.

Tä­hän osit­tai­seen yk­si­no­loon on jo tot­tu­nut, on­han tuo­ta reis­su­hom­maa kes­tä­nyt jo koh­ta pari vuot­ta, ja it­sel­lä­ni on se pa­rem­pi osa, et­tä saan kui­ten­kin ol­la ko­to­na. Sil­ti jo­kai­nen läh­tö ai­heut­taa pien­tä ikä­vää. Toi­saal­ta jo­kai­nen reis­su on men­nyt tosi no­pe­as­ti ja myös sy­ven­tä­nyt liit­toa. On­nek­si tek­niik­ka mah­dol­lis­taa vies­tit ja ää­ni­pu­he­lut.

“Hii­let heh­kui, ku­vat kul­ki, ajat ar­ma­hat sa­mo­si.” Usein aja­tuk­se­ni me­ne­vät kau­as men­nei­syy­teen. Vä­lil­lä jopa yli pa­rin­kym­me­nen vuo­den taak­se. Sii­hen ai­kaan, kun olin yk­sin. Sii­hen ai­kaan, kun sy­tyt­te­lin en­sim­mäi­siä ker­to­ja tuo­ta lei­vi­nuu­nin tak­kaa ja oma it­se­näi­nen elä­mä­ni oli alus­sa. Nii­hin ai­koi­hin tui­jot­te­lim­me tul­ta myös mo­nil­la nuo­ti­o­ret­kil­lä, mut­ta ai­na pa­ras paik­ka oli täs­sä, oman tu­len ää­res­sä.

Jos­kus otin va­lo­ku­via tu­les­ta, ja ker­ran tuli oli aset­tu­nut ku­vaan kuin en­ke­leik­si. Haa­vei­lin, et­tä jos­kus Tai­vaan Isä joh­dat­tai­si luok­se­ni ih­mi­sen, joka myös tyk­käi­si is­tua ta­kan ää­res­sä ja naut­ti­si pui­den te­ke­mi­ses­tä ja puul­la läm­mit­tä­mi­ses­tä. Noin 25 vuot­ta sitä piti odo­tel­la, mut­ta kan­nat­ti se, kun hy­vän sai.

Mo­nes­ti olen saa­nut tul­la töis­tä sa­vun­tuok­sui­seen läm­pöi­seen ta­loon. Olem­me yh­des­sä muis­tel­leet mie­he­ni en­sim­mäi­siä vie­rai­lu­ja luo­na­ni, kun kaa­doim­me pui­ta ja huo­ma­sin, kuin­ka hän naut­ti sii­tä yh­des­sä te­ke­mi­ses­tä, kan­toi ha­vu­ja ja pöl­le­jä iloi­se­na ja sy­tyt­ti ko­taan nuo­ti­o­ta.

Edel­leen­kin nämä puu- ja tak­ka­hom­mat ovat mei­dän par­hai­ta het­ki­äm­me. Talo on pi­den­ty­nyt, ja tu­li­si­jat ovat li­sään­ty­neet niin, et­tä uu­teen keit­ti­öön tuli puu­hel­la ja ta­lon pää­tyyn sau­naan vie­lä puu­kiu­as, jo­ten jat­kos­sa­kin saam­me naut­tia puu­hom­mis­ta, jos elin­päi­viä an­ne­taan.