Olen viet­tä­nyt tänä ke­sä­nä pal­jon ai­kaa Toi­ja­lan hau­taus­maal­la, kos­ka äi­ti ei ole enää pys­ty­nyt hoi­ta­maan hau­to­ja. Kyl­lä jo use­am­man vuo­den ajan olen is­tu­tel­lut kuk­ka­sia hau­doil­le, näi­den Toi­ja­lan hau­to­jen li­säk­si mum­mon ja ukin hau­dal­le Lem­pää­lään sekä sis­ko­ni hau­dal­le Ur­ja­laan. Kuk­kien kas­te­lun olen sen si­jaan en­nen jät­tä­nyt äi­dil­le lä­hi­hau­to­jen osal­ta, ja usein­han ke­sät ovat sen ver­ran sa­tei­sia, et­tei kas­te­lus­ta isoa vai­vaa ole ol­lut hä­nel­le­kään.

Tä­män ke­sän hel­le­jak­so on ai­heut­ta­nut hau­taus­maal­la lii­ken­net­tä enem­män kuin ai­koi­hin, it­se olen käy­nyt joka toi­nen il­ta kas­te­lu­puu­his­sa, ja sa­mal­la olen jos­kus is­tus­kel­lut pen­keil­lä ja kat­sel­lut hau­taus­maan kau­neut­ta. Hel­le­jak­so on pa­laut­ta­nut mie­lee­ni myös sen ajan, kun olin kah­te­na ke­vää­nä ja ke­sä­nä töis­sä hau­taus­maal­la. Toi­nen kesä niis­tä oli hel­le­ke­sä, jol­loin iso osa työ­a­jas­ta meni kas­te­lu­kan­nu­ja kan­ta­es­sa, ja öi­sin piti roi­kot­taa kä­siä sän­gyn lai­dan yli, kun ne puu­tui­vat. Sil­loin ei ol­lut let­ku­ja kas­te­luun vaan ai­noa kei­no oli kan­taa kan­nu­ja tun­ti­kau­pal­la, kun ku­kat oli­vat nuo­kuk­sis­sa kuu­muu­des­sa. Sil­ti pi­din työs­tä hau­taus­maal­la. Uu­sien hau­to­jen kun­toon lait­to oli mu­ka­vin­ta puu­haa. Työ­ka­ve­rit kut­sui­vat mi­nua hau­ta­tai­tei­li­jak­si, kos­ka sain hau­dat kuu­lem­ma näyt­tä­mään niin tai­teel­li­sil­ta ja siis­teil­tä. Eh­kä he ha­lu­si­vat vain tsem­pa­ta uut­ta työn­te­ki­jää.

En ole en­nen aja­tel­lut, et­tä niin mo­net ih­mi­set käy­vät lä­hes päi­vit­täin hau­taus­maal­la. Nyt kun it­se käy usein, nä­kee sa­mo­ja ih­mi­siä lä­hi­hau­doil­la. Toi­set tu­le­vat kii­reel­lä ja hoi­ta­vat ku­kat, toi­sil­la on ai­kaa kä­ve­les­kel­lä pit­kin poi­kin tai is­tus­kel­la pen­kil­lä. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­sen kul­ki­jan pi­tää saa­da ol­la omas­sa rau­has­saan, ja väl­tän tun­te­mat­to­mien koh­taa­mi­sia, kos­ka en voi tie­tää mil­lä mie­lel­lä ku­kin lä­hei­sen­sä hau­dal­la käy. Oli­si no­loa hy­myil­lä iloi­ses­ti vas­taan­tu­li­jal­le, jos hän on su­rul­li­nen. Eri asia on tie­tys­ti koh­da­ta tut­tu­ja, sil­loin ju­tel­laan kuin mis­sä vaan muu­al­la.

Kun on asu­nut yli 50 vuot­ta sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la, on hau­taus­maal­la mel­ko pal­jon tut­tu­ja hau­dat­tu­na. On tut­tu­ja su­ku­ja ja yk­sit­täi­siä ih­mi­siä, on muu­ta­ma oma opet­ta­ja, ei on­nek­si vie­lä op­pi­lai­ta­ni. Vä­lil­lä olen neu­vo­nut jon­kun hau­dan et­si­jäl­le oi­ke­an pai­kan.

Mi­nul­le hau­taus­maal­la olo on rau­hoit­ta­vaa. Isän ja isä­puo­len hau­doil­la käy­des­sä on hyvä ol­la, kos­ka tie­dän et­tä he odot­ta­vat ylös­nou­se­muk­sen aa­mua, jol­loin pää­se­vät pe­ril­le tai­vaan ko­tiin. Muu­ta­mia mui­ta­kin us­ko­vai­sia on hau­dat­tu Toi­ja­lan hau­taus­maal­le, mut­ta ai­ka vä­häi­nen se mää­rä on. En osaa ol­la su­rul­li­nen sitä hau­taus­maal­la kier­rel­les­sä, ei­kä var­maan ole tar­peen­kaan ol­la.

Eh­kä tä­män ke­sän hau­taus­maa­käyn­nit ovat myös val­mis­ta­mas­sa mi­nua sii­hen, et­tä eh­kä pi­an­kin myös äi­ti­ni ruu­mis on mul­lan al­la ja hau­dan hoi­to saa uu­den mer­ki­tyk­sen, kun hau­dal­la voi käy­dä myös muis­te­le­mas­sa kai­kis­ta lä­hei­sin­tä ih­mis­tä. Olen sil­ti var­ma, et­tä sil­loin­kin eh­kä het­kel­li­nen suru muut­tuu ilok­si sii­tä, et­tä vä­sy­nyt mat­ka­lai­nen on saa­nut las­kea mat­ka­sau­van­sa.