Ra­kas­tan eläi­miä! Mi­nul­la on ol­lut­kin nii­tä mel­kein ai­na, sil­loin­kin kun ele­lin yk­sin tääl­lä ”kor­ves­sa”.

Eläi­nys­tä­vil­le voi ju­tel­la ihan mitä vain, ja ne kuun­te­le­vat. Kun niil­lä on pe­ru­sa­si­at kun­nos­sa, ne ovat tyy­ty­väi­siä oloon­sa ja ilos­tu­vat ai­na, kun nä­ke­vät isän­tän­sä. Nii­den turk­kiin voi pai­naa pään­sä (mi­kä­li niil­lä on turk­ki) ja it­keä su­rut pois. Eläin­ten kans­sa voi juos­ta pi­hal­la has­sut­te­le­mas­sa ja ma­koil­la pel­lon­reu­nas­sa ti­mo­tei suus­sa ja naut­tia ke­vääs­tä ja ke­säs­tä.

En­sim­mäi­set eri­koi­sem­mat eläi­me­ni oli­vat vuo­hia. Kun vuo­het kas­voi­vat, nii­tä pys­tyi lyp­sä­mään. En ol­lut kos­kaan en­nen lyp­sä­nyt, mut­ta sii­hen­kin hom­maan op­pi pian.

Kun en­sim­mäi­sen ker­ran lyp­sin vuoh­ta­ni, oli ke­vät­tal­vi. Läh­din lyp­syn jäl­keen ret­kel­le met­sän­reu­naan. Mu­kaan olin ot­ta­nut ter­mos­pul­lon, jos­sa oli kaa­ka­o­ta – vuo­hen­mai­don kera! Vä­hän jän­nit­ti, mil­tä se mais­tui­si, mut­ta se­hän oli herk­kua. Ku­tun­juus­to se vas­ta her­kun­herk­kua on­kin!

Kun mi­nul­la oli ol­lut jo pi­dem­pään vuo­hia, sain myös kak­si lam­mas­ta. Ajat­te­lin et­tä ne oli­si­vat yk­si lau­ma, mut­ta ei­hän se niin help­poa ol­lut­kaan: ne ei­vät tot­tu­neet kos­kaan toi­siin­sa. Mo­lem­mil­la oli omat joh­ta­jan­sa. Lam­pail­le piti ra­ken­taa uu­si tal­vi­pe­sä­kin, kun ne ei­vät suos­tu­neet yh­tei­se­loon vuo­hien kans­sa.

Suu­rin osa vuo­his­ta­ni on ol­lut sar­vet­to­mia. Vii­mei­nen sar­vel­li­nen vään­si toi­sen sar­ven­sa poik­ki, kun jäi ju­miin, jo­ten se oli yk­si­sar­vi­nen sii­tä läh­tien. Vuo­het ovat myös kul­ke­neet yh­des­sä tois­ten­sa kans­sa eli ovat lau­ma­e­läi­miä. Ne myös seu­raa­vat isän­tään­sä.

Mo­nes­ti vuo­sien ai­ka­na olen miet­ti­nyt Raa­ma­tun ver­taus­ta vuo­his­ta ja lam­pais­ta. Sitä, et­tä vuo­het oli­si­vat jo­ten­kin pa­ho­ja ja lam­paat hy­viä. Se on tun­tu­nut ris­ti­rii­tai­sel­ta, kos­ka mi­nus­ta vuo­het ovat niin su­loi­sia eläi­miä.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa­han ker­ro­taan, et­tä vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la ih­mi­set ero­te­taan toi­sis­taan niin kuin pai­men erot­taa lam­paat vuo­his­ta. Lam­pail­la ku­va­taan ih­mi­siä, jot­ka pe­las­tu­vat, ja vuo­hil­la ih­mi­siä, jot­ka jou­tu­vat ka­do­tuk­seen. Eh­kä Raa­ma­tus­sa tuol­la ver­tauk­sel­la ha­lu­taan ku­va­ta hy­vää ja pa­haa, ei­kä niin­kään noi­ta eläi­miä?

Mi­nun vuo­he­ni ovat ol­leet hy­viä, mu­ka­via eläi­miä. Eh­kä vuo­het kui­ten­kin ovat it­se­päi­sem­piä ja ove­lam­pia kuin lam­paat, jo­ten­kin vii­saam­pia. Ja roh­ke­am­pia.

Nyt meil­lä ei ole mui­ta iso­ja eläi­miä kuin kak­si lam­mas­ta: 12-vuo­ti­as val­koi­nen Hil­la ja muu­ta­man vuo­den van­hem­pi mus­ta Mii­na. Hil­las­ta ja Mii­nas­ta olen saa­nut pal­jon vil­laa, jos­ta olen teh­nyt jon­kin ver­ran lan­kaa. Iso mää­rä vil­laa odot­taa vie­lä kars­taa­mis­ta ja keh­rää­mis­tä. Lam­pai­den an­si­os­ta olen saa­nut ope­tel­la myös näi­tä pe­rin­ne­tai­to­ja.

Lam­pais­ta on myös se hyö­ty, et­tä pi­han nur­mik­ko py­syy ly­hy­e­nä koko kas­vu­kau­den. Meil­lä lam­paat saa­vat ol­la va­paa­na koko piha-alu­eel­la, ja met­sään­kin ne pää­se­vät kul­jes­ke­le­maan jon­kin mat­kaa, kun­nes tu­lee ai­ta vas­taan. Lam­paat ovat mu­ka­na mo­nis­sa ul­ko­puu­his­sa ja ha­lu­a­vat rap­su­tuk­sia, ne tun­tu­vat per­heen­jä­se­nil­tä yh­tä lail­la kuin koi­ra ja kis­sa­kin.