Tämä mei­dän ta­lom­me on ol­lut mi­nun ko­ti­ni mel­kein ai­na. Sitä en­nen se tar­jo­si ko­din kar­ja­las­ta tul­leel­le evak­ko­per­heel­le. Oli leh­mät na­ve­tas­sa ja pik­kui­nen mök­ki.

Kun olin kak­si­vuo­ti­as, isä os­ti tä­män ta­lon per­heel­lem­me mö­kik­si. Var­hai­sin muis­to­ni tääl­tä on se, kun isä nos­ti mi­nut puo­li­te­kois­ten rap­pus­ten yli maa­han sil­loin, mök­kiä laa­jen­net­tiin. Sii­tä läh­tien asuim­me tääl­lä ke­vääs­tä syk­syyn, mon­ta mon­ta vuot­ta.

Isän kuo­le­man jäl­keen meis­tä lap­sis­ta tuli mö­kin omis­ta­jia. Sen­kin jäl­keen vie­tim­me äi­din kans­sa tääl­lä pit­kät ke­sät.

Opin tun­te­maan hy­vin nämä met­sät ja kuk­ka­ke­dot ja ki­ven­ko­lot. Puut kas­voi­vat sin­ne, mis­sä nii­tä ei alun­pe­rin ol­lut, ja met­säs­tä saa­tiin myös polt­to­puu­ta. Met­sä muut­ti ai­na muo­to­aan, tar­jo­si mus­ti­kat ja sie­net ja loh­du­tuk­sen huo­noi­na het­ki­nä.

Pa­ri­kymp­pi­se­nä aloin ol­la var­ma, et­tä ha­lu­an jää­dä tän­ne. Os­tin si­sa­rus­ten osuu­det it­sel­le­ni ja olin on­nel­li­nen mö­kin omis­ta­ja. 25-vuo­ti­aa­na asuin syk­syl­lä tääl­lä niin myö­hään kuin suin­kin tar­ke­nin, ei ol­lut mi­tään muu­ta läm­mi­tys­tä kuin avo­tak­ka ja sen muu­ri sekä ir­to­pat­te­ri.

Seu­raa­va­na tal­ve­na aloin kis­ko­maan lis­to­ja ja las­tu­le­vy­jä sei­nis­tä ja pää­tin, et­tä teen mö­kis­tä ta­lon. Siis­pä kir­jo­jen ja iha­nien ih­mis­ten avus­tuk­sel­la täs­tä teh­tiin talo: ve­si­joh­dot lai­tet­tiin, säh­köt uu­sit­tiin, lei­vi­nuu­ni lai­tet­tiin, sei­nät ja lat­ti­at eris­tet­tiin.

Voi sitä on­nea, kun kaik­ki oli val­mis­ta. Sain usein rau­ha­nyh­dis­tyk­sen nuo­ri­soa ky­lään, oi­ke­as­taan jo re­mont­ti­ai­ka­na. Tääl­lä nau­ret­tiin ja lau­let­tiin ja soi­tet­tiin, ei­kä häi­rit­ty ke­tään, kun oli met­sä ym­pä­ril­lä. Al­ku­ke­säi­sin pi­din usein pi­ha­seu­ro­ja, se tun­tui mah­dot­to­man iha­nal­ta. Tun­tui, et­tä ta­los­sa oli niin läm­min il­ma­pii­ri asua, et­tä mo­nes­ti mie­tin, voi­ko täl­lais­ta siu­naus­ta elä­mäs­sä ol­la­kaan!

Nii­hin ai­koi­hin talo an­toi vuo­sien ajan myös lo­ma­ko­din vel­jen lap­sil­le, jot­ka viih­tyi­vät hy­vin seu­ra­na­ni mo­nil­la lo­mil­laan. Mi­nul­la oli kis­so­ja ja vuo­hia sekä koi­ra, ja myö­hem­min lam­pai­ta ja pu­pu­ja­kin.

Sis­ko­ni kuo­le­man jäl­keen täs­tä ta­los­ta tuli myös hä­nen las­ten­sa koti joik­si­kin vuo­sik­si. Sil­loin ru­koi­lin, et­tä Tai­vaan Isä an­tai­si tu­ek­se­ni myös puo­li­son.

Vii­si vuot­ta sit­ten tuo toi­vee­ni to­teu­tui. Löy­sim­me mie­he­ni kans­sa toi­sem­me. Talo sai isän­nän. Oli mu­ka­va, kun olin saa­nut sii­hen men­nes­sä ra­ken­net­tua eteis­kuis­tin, et­tä ei tar­vin­nut enää tul­la suo­raan ul­ko-oves­ta olo­huo­nee­seen.

Pian häi­den jäl­keen huo­ma­sim­me, et­tä mök­ki on ai­ka ah­das kah­del­le hen­gel­le. Niin­pä seu­raa­va­na vuon­na jat­koim­me ta­loa niin, et­tä sen pi­tuus kak­sin­ker­tais­tui. Huo­mat­tiin, et­tä ra­ken­te­le­mi­nen on se mei­dän jut­tu ja et­tä ei­hän täs­sä voi muu­ta­kaan kuin seu­raa­vak­si al­kaa te­ke­mään au­to­tal­lia!

Vii­den­kym­me­nen vuo­den ai­ka­na tämä talo ja sen ym­pä­ris­tö ovat muut­ta­neet ai­ka pal­jon muo­to­aan. Olen saa­nut elää tääl­lä mo­nien lä­heis­ten kans­sa, ja ilo­na­ni on ol­lut myös eläi­miä. Juu­ri ei­len sa­noin ää­neen, et­tä ha­lu­ai­sin asua täs­sä ta­los­sa elä­mä­ni lop­puun as­ti, jos Ju­ma­la niin suo.