Lii­sa Lil­va­nen-Pel­ko­nen

Vii­me viik­koi­hin on mah­tu­nut mo­nen­lai­sia tun­te­muk­sia. En­sin iloa ja hel­po­tus­ta, sit­ten ah­dis­tus­ta, ikä­vää, huol­ta, pal­jon muis­to­ja ja jon­kin ver­ran myös tun­tei­ta, joi­ta ei osaa sa­noit­taa. Ne vain ryöp­säh­tä­vät jo­nain päi­vän het­ke­nä yl­lät­tä­en il­moil­le, ja huo­maan it­ke­vä­ni.

Ilo ja hel­po­tus tu­li­vat sii­tä, kun äi­ti sai van­hain­ko­ti­pai­kan hy­väs­tä van­hain­ko­dis­ta mel­ko lä­hel­tä mi­nun asun­to­a­ni, mikä tar­koit­taa sitä, et­tä voin käy­dä päi­vit­täin äi­tiä pi­ris­tä­mäs­sä ja ul­koi­lut­ta­mas­sa. Ja hel­pot­taa­han se mi­nun­kin ar­ke­a­ni, kun ei tar­vit­se koko ajan ol­la val­miu­des­sa tie­tä­es­sä­ni, et­tä äi­ti ei jou­du ole­maan yk­sin.

Elän yleen­sä joko tu­le­vai­suu­des­sa tai ny­ky­het­kes­sä, to­del­la har­voin men­nei­syy­des­sä, mut­ta nämä vii­kot olen elä­nyt myös muis­tois­sa. Olen tyh­jen­tä­nyt äi­din ker­ros­ta­lo­a­sun­non, jos­sa it­se­kin asuin yk­si­tois­ta­vuo­ti­aas­ta noin kol­me­kymp­pi­sek­si. Sen jäl­keen olen lä­hes päi­vit­täin, tai ai­na­kin vii­koit­tain, käy­nyt siel­lä 25 vuo­den ajan. Ihan vii­me vuo­si­na olen käy­nyt mon­ta ker­taa päi­väs­sä.

Olen iloi­nen, kun äi­ti on vie­lä ole­mas­sa ja voin ja­kaa muis­to­ja hä­nen kans­saan. Hä­nel­lä on vie­lä jär­ki tal­lel­la, vaik­ka lä­hi­muis­tia ei juu­ri­kaan ole. Kaik­kea vaan ei osaa ja­kaa, se pi­tää vaan tun­tea. Kä­ve­lin asun­nos­sa edes­ta­kai­sin saa­mat­ta pal­jo­a­kaan ai­kaan päi­vän ai­ka­na. Se­lai­lin kir­jo­ja ja va­lo­ku­via ja kau­niis­sa pel­ti­ra­si­as­sa ole­via jou­lu­kort­te­ja. La­jit­te­lin lan­ko­ja ja om­pe­lu­tar­vik­kei­ta ja hy­pis­te­lin kau­nii­ta kä­si­töi­tä, jot­ka ei­vät mah­tu­neet van­hain­ko­din pie­neen huo­nee­seen. Löy­sin as­kar­te­lu­tar­vik­kei­ta ja kau­nii­ta ku­via, joi­ta äi­ti on lei­kan­nut leh­des­tä ja tal­let­ta­nut.

Löy­sin myös Päi­vä­mie­hen leh­ti­leik­kei­tä kir­joi­tuk­sis­ta, jot­ka kos­ki­vat mei­dän omaa rau­ha­nyh­dis­tys­tä tai teks­te­jä, joi­ta minä olin kir­joit­ta­nut. As­kar­te­lu­tar­vik­keis­ta­kin tuli niin läm­pi­mät muis­tot: äi­ti jak­soi ai­na as­kar­rel­la kans­sam­me, kun olim­me pie­niä. Ja vä­ri­tel­lä. Ja kuin­ka mo­net lau­ta­pe­lit pe­lat­tiin­kaan ai­na lau­an­tai-il­tai­sin, kun olim­me pie­nem­piä. Ja jak­soi hän läh­teä hiih­tä­mään tai luis­te­le­maan­kin, mikä tuli mie­lee­ni kun löy­sin kau­niit mo­not, joi­ta ei ol­tu käy­tet­ty enää kym­me­niin vuo­siin. En raas­ki­nut heit­tää nii­tä pois, vaan säi­ly­tän muis­to­na. Kir­ja­hyl­ly oli täyn­nä, etu­pääs­sä SRK:n kir­jo­ja. Meil­le os­tet­tiin ai­na kaik­ki uu­det jul­kai­sut, ja kyl­lä nii­tä lu­et­tiin­kin ei­kä os­tet­tu vain kir­ja­hyl­lyn täyt­teek­si.

Tun­tui vä­hän has­sul­ta kan­taa ta­va­roi­ta omaan ko­tiin ikään kuin pe­rin­nök­si, vaik­ka toi­nen ei ole vie­lä kuol­lut. Eh­kä mi­nun pi­tää saa­da luo­pua hi­taas­ti ja vä­hi­tel­len. Vie­lä saan joka päi­vä ha­la­ta äi­tiä, pu­ris­taa kä­des­tä ja siu­na­ta syn­nit an­teek­si. Sii­tä jää var­mas­ti se kai­kis­ta pa­ras muis­to; niis­tä pie­nis­tä het­kis­tä, kun us­ko nä­kyy kirk­kaa­na hau­raas­sa ke­hos­sa.