Vii­me päi­vät ovat ol­leet kii­rei­siä. Vie­lä kii­rei­sem­piä kuin yleen­sä ope­tuk­sen al­ka­es­sa. Tai ai­na­kin on kii­reen tun­tu. Aja­tuk­set ovat toi­saal­ta vie­lä ke­säs­sä, toi­saal­ta tu­le­vis­sa tun­neis­sa.

Yleen­sä syk­syl­lä odo­tan in­nol­la, et­tä näen en­ti­set op­pi­laat ja saan tu­tus­tua uu­siin, mie­tin osai­sin­ko opet­taa vie­lä enem­män käy­tän­nön kaut­ta, te­ke­mäl­lä ja soit­ta­mal­la. Työ­ka­ve­rei­den kans­sa ja­e­taan oi­val­luk­sia ja käy­dään läpi vii­me vuo­den ko­ke­muk­sia.

Tänä syk­sy­nä sil­mis­sä siin­tä­vät kä­si­de­sit ja mas­kit, tur­va­vä­lit ja de­sin­fi­oin­ti­ai­neet. Joku il­moit­taa, et­tei tule lä­hi­o­pe­tuk­seen, toi­nen ha­lu­aa ni­me­no­maan vain lä­hi­tun­te­ja, kos­ka vii­me ke­vät oli ihan tyl­sä.

Nyt ja­e­taan työ­ka­ve­rei­den kans­sa ide­oi­ta sii­tä, mi­ten soi­to­no­pe­tuk­ses­sa voi­daan pi­tää tur­va­vä­lit, pi­tää­kö käyt­tää ker­ta­käyt­tö­hans­ko­ja, kun aset­taa pie­nen op­pi­laan sor­met kan­te­leen kie­lil­le oi­ke­aan asen­toon. Ja voi­ko edes lau­laa! Teh­dään kai­ken­lai­sia oh­jei­ta ja ku­lu­te­taan ai­kaa ja ener­gi­aa uu­den­lai­sen opet­ta­mi­sen opet­te­le­mi­seen.

Pal­jon mie­luum­min jäi­sin tänä syk­sy­nä ko­tiin kuin me­ni­sin töi­hin. Jos se vaan oli­si mah­dol­lis­ta. Ihan yh­tä pal­jon ha­lu­an näh­dä op­pi­laa­ni kuin en­nen­kin, mut­ta kun mi­kään ei ole niin kuin en­nen.

Pe­lot­taa osaan­ko toi­mia oi­kein kai­kis­sa ti­lan­teis­sa: muis­tan­ko edes it­se lait­taa sitä kä­si­de­siä ai­na saa­ti sit­ten huo­leh­tia, et­tä op­pi­laat lait­ta­vat? Saan­ko pi­det­tyä ryh­mät eril­lään niin, et­tä toi­nen ryh­mä tul­les­saan me­nee vain toi­sen puo­len nau­la­koil­le ja seu­raa­va ryh­mä toi­sel­le puo­lel­le? Voi­daan­ko mu­sii­kin pe­rus­tei­den tun­neil­la lau­laa ja soit­taa enää ol­len­kaan? Viit­sin­kö ot­taa soit­ti­mia käyt­töön, kos­ka ne pi­tää de­sin­fi­oi­da ai­na joka käy­tön jäl­keen? Se on sel­vää, et­tei mi­tään pa­li­koi­ta ja nuot­ti­kort­te­ja ai­na­kaan voi­da käyt­tää.

Kun pääs­sä on tar­peek­si iso kaa­os, läh­den yleen­sä ulos. Käyn vä­hän mais­te­le­mas­sa mar­jo­ja ja si­lit­te­len koi­raa ja lam­pai­ta au­rin­koi­sel­la ke­dol­la. Käyn raa­ta­mas­sa muu­ta­man tun­nin au­to­tal­li­työ­maal­la. Het­ken voi is­tua vaik­ka ran­nas­sa nuo­ti­on ää­rel­lä. Saat­taa­pa kum­mi­ty­töl­tä­kin tul­la pa­him­paan sau­maan iloi­nen lau­lu­ter­veh­dys.

Niin aja­tuk­set kul­kee kaik­keen mu­ka­vaan. Pian tun­tuu, et­tä au­rin­ko pais­taa jo läm­pi­mäs­ti sin­ne mie­leen­kin. Kii­ret­tä se­kään ei pois­ta, mut­ta yri­tän ope­tel­la muis­ta­maan, et­tä Ju­ma­la an­taa kyl­lä au­rin­gon pil­vi­sen sään kes­kel­le ja se kaik­kein tär­kein ar­mo­nau­rin­ko meil­le pais­taa ai­na kai­kis­sa ti­lan­teis­sa, täs­sä­kin poik­keuk­sel­li­ses­sa ajas­sa.