Lil­va­nen-Pel­ko­nen Lii­sa

Olen tä­nään­kin koit­ta­nut jak­saa. Siis jak­saa ol­la rei­pas ja käy­dä töis­sä ja teh­dä ruo­kaa ja syö­dä. Ja kä­vin­pä­hän me­hu­a­se­mal­la­kin ja tu­lin siel­tä mu­ka­na­ni 63 lit­raa iha­naa ome­na­me­hua.

Ei­len­kin jak­soin ha­kea Lid­lis­tä muo­vin­tor­jun­ta­jouk­ko­jen eväät ja muut tal­koo­här­päk­keet, jak­soin teh­dä kan­te­le­lei­ri­kir­jeen ja töit­ten jäl­keen jak­soin miet­tiä, mi­ten ja­kaa työ­voi­ma en­si sun­nun­tain va­rain­han­kin­ta­lou­naan jär­jes­tä­mi­sek­si. Ope­tuk­sia en jak­sa­nut suun­ni­tel­la, mut­ta sen ver­ran kau­an olen tun­te­ja pi­tä­nyt, et­tä me­nee ne suun­nit­te­le­mat­ta­kin jos­kus. Jak­soin pyy­tää Tai­vaan Isäl­tä voi­mia äi­dil­le­ni, it­sel­le­ni ja mie­hel­le­ni jak­sa­mi­seen.

Mie­tin, et­tä kuin­ka pal­jon pi­tää jak­saa. Voi­si­ko vaan sa­noa, et­tei jak­sa. Ja jät­tää kaik­ki mui­den huo­lek­si. Vaik­ka Tai­vaan Isä on lu­van­nut an­taa voi­mia ja var­mas­ti an­taa­kin.

Kun mie­tin, mitä oli­si tär­kein­tä jak­saa, tu­len sii­hen tu­lok­seen, et­tä esi­mer­kik­si tä­nään on ol­lut tär­kein­tä jak­saa hoi­taa äi­tiä, kuun­nel­la Sii­o­nin lau­lu -cd ja si­lit­tää koi­raa. Niis­tä on tul­lut hyvä mie­li. Ei­kä ol­len­kaan vä­häi­sin mie­len­vir­kis­tys ol­lut se, kun en­ti­nen työ­ka­ve­ri tie­tä­mät­tä tä­män päi­vän olos­ta­ni lait­toi vies­tin: “Muis­tat­han, et­tä jos ah­dis­taa tai tur­haut­taa, mul­le voi ai­na soit­taa.”

Kun on tot­tu­nut sii­hen, et­tä jak­saa teh­dä ja aja­tel­la mo­nia asi­oi­ta, on tot­tu­nut ole­maan mu­ka­na kai­kes­sa mah­dol­li­ses­sa, on ai­na naut­ti­nut uu­sis­ta ju­tuis­ta ja ha­lun­nut op­pia ai­na li­sää, jak­sa­mi­sel­le on vai­kea ve­tää raja. Sit­ten yh­täk­kiä vaan huo­maa, et­tä ei jak­sa. Kun läh­tee aja­maan au­tol­la, koh­ta miet­tii, et­tä kum­paan suun­taan ris­teyk­ses­sä pi­tää­kään kään­tyä, mi­hin on­kaan nyt me­nos­sa. Kun pi­täi­si hoi­taa yk­si pu­he­lu, se pai­naa miel­tä mon­ta päi­vää, en­nen kuin sen saa teh­tyä. Vaik­ka en­nen on hoi­ta­nut kym­me­nen asi­aa päi­väs­sä hel­pos­ti. Kun yrit­tää lu­kea, muu­ta­man si­vun jäl­keen aja­tuk­set ovat juos­seet jo kym­me­niä ki­lo­met­re­jä pois kir­jan ta­pah­tu­mis­ta.

Olen huo­man­nut, et­tä vaik­ka ei ai­na jak­sa­kaan, sil­ti on pal­jon asi­oi­ta, jois­ta on on­nel­li­nen. Eh­kä pie­net

ilo­nai­heet huo­maa vä­hä­voi­mai­se­na pa­rem­min. Eh­kä ko­kee asi­oi­ta her­kem­min ja tun­teik­kaam­min. Ja tur­val­li­sel­ta tun­tuu, et­tä hius­kar­va­kaan ei pu­toa Ju­ma­lan tie­tä­mät­tä; voi luot­taa sii­hen et­tä kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa.

Huo­men­na ai­on men­nä mö­kil­lä käy­mään. Siel­lä voi is­tua ran­nas­sa, nuuh­kia nuo­ti­on sa­vua ja kat­sel­la jär­vel­le. Sitä jak­sai­sin teh­dä vaik­ka ai­na.