Pie­nes­tä asi­as­ta sitä voi­kin ilah­tua. Yh­te­nä il­ta­na sa­tuin avaa­maan Fa­ce­boo­kin juu­ri kun sin­ne oli tul­lut il­moi­tus, et­tä lah­joi­te­taan 77 sa­ma­na päi­vä­nä pil­kit­tyä ah­ven­ta. Mel­kein jo tun­sin suus­sa­ni pais­te­tun ah­ve­nen iha­nan maun. Ei koko vii­me ke­sä­nä tart­tu­nut kuin pari ah­ven­ta on­gen­kouk­kuun, niin on jo ol­lut ikä­vä sitä ma­kua.

Aja­tuk­set kul­ki­vat vii­me tal­veen, kun mö­kin ran­nas­sa kai­ra­sin jää­hän muu­ta­man rei­än. Siel­lä ke­vät­tal­ven au­rin­gos­sa yri­tin pilk­kiä toi­veik­kaa­na, mut­ta en saa­nut yh­tään ka­laa. Ja nyt joku lah­joit­taa tuol­lai­sen ka­san herk­kua, ih­met­te­lin. Lai­toin heti va­rauk­sen saa­lii­seen, ja pi­kim­mi­ten hain ka­lat ko­tiin.

Het­ki sii­nä meni, ja use­am­pi­kin, en­nen kuin ka­lat oli­vat pais­to­val­mii­ta. Suo­mu­ja oli muu­ta­man met­rin sä­teel­lä kaa­ke­leis­sa ja työ­ta­sol­la. On­nek­si en va­lin­nut ik­ku­nan vie­reis­tä työ­pöy­tää per­kaa­mi­seen. Pe­ra­tes­sa huo­ma­sin hy­räi­le­vä­ni: ”Mut­ta var­hain aa­mu­sel­la sei­soo Jee­sus ran­nal­la, pais­taa ka­laa hiil­lok­sel­la, tait­taa lei­pää ilol­la…”.

Mi­ten­kä­hän ai­na ku­vit­te­len, et­tä ne­kin Jee­suk­sen ka­lat oli­vat ah­ve­nia. Mitä lie oi­ke­as­ti ovat ol­leet­kaan. Ja mi­ten sil­loin pais­tet­tiin ka­laa? Oli­ko hals­te­ria vai ti­kus­sa­ko pais­tet­tiin yk­si­tel­len? Vai pais­tui­vat­ko ne kuu­man ki­ven pääl­lä? Vai var­taas­sa? Jo­ten­kin vaan mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni näen Jee­suk­sen sei­so­van sii­nä nuo­ti­on ää­rel­lä, ja tu­lee hyvä olo. Eh­kä se olo tu­lee myös tuos­ta it­se lau­lus­ta, kun tu­lee mie­leen su­vi­seu­rat.

Meil­lä oli seu­raa­va­na päi­vä­nä pais­tet­tu­ja ah­ve­nia sekä päi­vä- et­tä il­ta­ruo­ka­na. Pie­nim­mät ka­lat pää­si­vät ah­ven­kuk­ko­jen si­sään ja nii­tä syö­tiin sit­ten seu­raa­va päi­vä. Oi­ke­as­taan aloi­tin kuk­ko­jen syö­mi­sen jo yöl­lä, kun otin ne lei­vi­nuu­nis­ta pois. Pa­ras­ta!

Olen iloi­nen sii­tä, et­tä äi­ti on opet­ta­nut mi­nut te­ke­mään kuk­ko­ja, lant­tu- ja ka­la­kuk­ko­ja. Nii­tä teh­tiin meil­lä ko­to­na ai­ka usein, myös myy­jäi­siin. Mum­mon­kin kans­sa nii­tä teh­tiin, kun olin pie­ni. Sil­loin mum­mo asui meil­lä jon­kin ai­kaa, ja sil­tä ajal­ta muis­tan kuk­ko­jen ja pii­rai­den pais­ton.

Mum­mo ei ole ol­lut pais­te­le­mas­sa kuk­ko­ja 35 vuo­teen ei­kä äi­ti­kään ole enää muu­ta­maan vuo­teen jak­sa­nut nii­tä val­mis­taa. Ku­kon syö­jäk­si äi­dis­tä on­nek­si vie­lä on, jo­ten kun minä jos­kus nii­tä teen, niin hän­kin pää­see kyl­lä mais­ta­maan.

Luu­len, et­tä ai­na kun teen kuk­ko­ja, ajat­te­len mum­moa ja äi­tiä. Sil­loin siir­ryn het­kek­si sin­ne lap­suu­den keit­ti­öön, läm­pi­miin tun­nel­miin, Sii­o­nin lau­lu­jen hy­räi­lyi­hin – nii­den ih­mis­ten luok­se, jot­ka puo­li­so­ni li­säk­si ovat ol­leet elä­mäs­sä­ni tär­keim­piä.