Lii­sa Lil­va­nen-Pel­ko­nen

Liisa Lilvanen-Pelkonen

Pari viik­koa sit­ten kä­ve­lin pel­lon­reu­naan. Pys­tyin sen jo­ten­ku­ten te­ke­mään, vaik­ka olin­kin nyt yk­sin. Lä­hes nel­jä­tois­ta vuot­ta olin teh­nyt sen An­na-koi­ra­ni kans­sa. Vä­lil­lä se juok­si edel­lä in­nok­kaa­na, vä­lil­lä se tuli pe­räs­sä ja py­säh­tyi nuuh­ki­maan sam­mal­mät­täät ja ki­ven­ko­lot, vä­lil­lä se taas er­ka­ni tar­peil­leen met­sik­köön.

Nyt An­naa ei enää ole. Olo on tyh­jä. Kun tu­len ko­tiin, vais­to­mai­ses­ti odo­tan, et­tä koi­ra tu­lee vas­taan, hei­lut­taa iloi­ses­ti hän­tään­sä, kul­kee jal­ko­jen vä­lis­tä edes­ta­kai­sin, käy tök­kää­mäs­sä kuo­nol­la pu­pun häk­kiä ja odot­taa, et­tä pää­see ulos. Nyt kat­se kään­tyy jat­ku­vas­ti olo­huo­nee­seen, mis­sä An­nan oma peti oli. Tai kun syön, kat­son vie­rei­sel­le ma­tol­le ja mei­naan al­kaa jut­te­le­maan sil­le, huo­maan, et­tä mat­to on­kin tyh­jä.

Aa­mui­sin ja il­tai­sin kä­vim­me ai­na yh­des­sä ruok­ki­mas­sa lam­paat. Ke­säl­lä An­na kul­ki lam­pai­den kans­sa pi­hal­la ja leik­ki nii­den kans­sa, juok­si ja hyp­pe­li. Pu­put oli­vat sen ka­ve­rei­ta, se työn­si aa­mui­sin pään­sä pu­pu­jen häk­kiin, kun­nes pari viik­koa en­nen An­nan kuo­le­maa vii­mei­nen­kin pupu lo­jui kuol­lee­na hä­kis­sään. Kis­san kans­sa se nuk­kui sa­mal­la pe­til­lä ja oli ai­na kaik­kien ka­ve­ri.

An­na oli us­kol­li­nen ys­tä­vä. Se kuun­te­li ai­na, kun jut­te­lin sil­le tai kun it­kin sen turk­kiin, kun oli paha ol­la. Se oi­kein hö­ris­ti kor­vi­aan ja kat­soi ket­tuil­meel­lään niin, et­tä it­ku muut­tui ilok­si. Jos sil­lä oli asi­aa, se tuli tök­kää­mään kuo­nol­laan lem­pe­äs­ti mi­nua jal­kaan. Kos­kaan se ei ot­ta­nut mi­tään pöy­däl­tä, vaik­ka oli­si ylet­ty­nyt­kin, ei­kä ker­jän­nyt ruo­kaa. Se oli luon­teel­taan ihan täy­del­li­nen.

An­na opet­ti tyy­ty­väi­syyt­tä, oli mi­nul­le oma ’lap­si’, jos­ta huo­leh­tia ja jon­ka kans­sa teh­dä kaik­ki asi­at ko­to­na ol­les­sa. Se unoh­ti su­rut, unoh­ti, jos jou­tui vä­lil­lä ole­maan pi­dem­pään yk­sin ja tyy­tyi osaan­sa va­lit­ta­mat­ta. Se hy­väk­syi jopa mie­he­ni en­si­ta­paa­mi­sel­la seit­se­män vuot­ta sit­ten, ei­kä tul­lut mus­ta­suk­kai­sek­si.

Nyt kun An­naa ei enää ole, tun­tuu kuin osa mi­nus­ta oli­si läh­te­nyt sen mu­ka­na. Mi­tään muu­ta kuol­lut­ta eläin­tä­ni en ole sur­rut näin pal­jon, et­tä vä­hän vä­liä tu­lee pa­kah­dut­ta­va kai­pauk­sen it­ku, kun muis­te­len sitä. An­na oli muu­ten täy­del­li­nen ys­tä­vä, mut­ta yk­si puu­te sil­lä­kin oli: se ei voi­nut saar­na­ta syn­te­jä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.