Eri­tyi­ses­ti tänä ke­vää­nä on ol­lut ikä­vä äi­tiä. Sitä kaik­kiin asi­oi­hin in­nol­la tart­tu­vaa ja huo­leh­ti­vaa äi­tiä, jon­ka kans­sa voi ja­kaa ilot ja su­rut ja jon­ka kans­sa oli niin kiva is­tu­tel­la to­maat­te­ja ja kyl­vää sa­laat­tia, hoi­taa kuk­kia ja kat­sel­la ke­vään ja ke­sän ih­mei­tä. Äi­tiä, jon­ka kans­sa is­tua seu­ra­pen­kis­sä ja vuo­dat­taa ilon kyy­ne­lei­tä kos­ket­ta­van lau­lun ai­ka­na. Äi­tiä, joka ai­na ky­syi, mi­ten päi­vä meni, ja näki heti, jos kaik­ki ei ol­lut hy­vin.

Vii­me kuu­kau­sien ai­ka­na, vä­hän jo pa­rin vuo­den­kin ai­ka­na, se äi­ti on vä­hi­tel­len hii­pu­nut pois. Vä­lil­lä tu­lee pil­kah­duk­sia en­ti­ses­tä, jo­nain päi­vä­nä enem­män­kin, mut­ta muis­ti­sai­raus on kas­vat­ta­nut lon­ke­roi­taan ai­vois­sa jo niin pal­jon, et­tä äi­din ja lap­sen roo­lit ovat vaih­tu­neet täy­sin toi­sin päin: mi­nus­ta on tul­lut aut­ta­ja ja hoi­ta­ja. Niin­hän se pi­tää ol­la­kin, au­tan mie­lel­lä­ni, mut­ta on se hai­ke­aa ja ras­kas­ta.

Ras­kain­ta on näh­dä se yk­si­näi­syy­den ja tur­vat­to­muu­den tun­ne, kun hän jou­tuu il­lal­la jää­mään ko­tiin­sa yk­sin. Toi­saal­ta on ol­lut iha­na tun­tea Tai­vaan Isän voi­ma täs­sä­kin asi­as­sa, kun saan pei­tel­lä äi­din mo­nes­ti nuk­ku­maan ja siu­na­ta evan­ke­liu­mil­la. Huo­maan, et­tä sii­tä tu­lee ai­na hyvä mie­li mo­lem­mil­le, ja äi­ti saa jää­dä rau­hal­li­se­na nuk­ku­maan.

Us­ko­mi­seen tuo muis­ti­sai­raus ei ole vai­kut­ta­nut mi­ten­kään, vaan äi­ti pyy­tää usein evan­ke­liu­mia ja siu­naa myös mi­nua pyy­tä­mät­tä­kin. Myös seu­ra­pu­hei­ta hän kuun­te­lee mie­lel­lään, vaik­ka muu­ten ei pal­joa enää vä­li­tä ra­di­o­ta­kaan kuun­nel­la.

Ilon­het­ki on se, kun haen hä­net meil­lä käy­mään ker­ran tai pari vii­kos­sa, ja hän saa ha­ra­voi­da leh­tiä tai si­li­tel­lä eläi­miä. Voi­mat ei­vät enää rii­tä juu­ri mi­hin­kään, mut­ta het­ken ai­kaa jak­saa jo­tain puu­has­tel­la. Su­rul­lis­ta on se, et­tä puo­len tun­nin pääs­tä hän ei enää muis­ta meil­lä käy­neen­sä, vaan soit­taa ja voi­vot­te­lee, kun on niin yk­si­näis­tä ol­lut tä­mä­kin päi­vä.

On­ni on se, et­tä mei­dän vä­lil­läm­me on ly­hyt mat­ka ja voin käy­dä use­am­man ker­ran päi­väs­sä äi­din luo­na. Ke­sä­kuun alus­sa hän täyt­ti 85 vuot­ta, mut­ta ei ha­lun­nut juh­lia sitä, kos­ka kaik­ki yli­mää­räi­nen uu­vut­taa ja te­kee mie­len se­ka­vak­si.

Äi­din ru­kous on, et­tä jo pian hän pää­si­si pois tääl­tä ajas­ta tai­vaan kun­ni­aan. On iha­naa, kun voi­daan luot­taa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä nä­kee mei­dän­kin huo­let ja mur­heet ja an­taa voi­mia jo­kai­seen päi­vään sekä sai­raal­le et­tä hoi­ta­jal­le­kin.