Jou­lu­kuun alus­sa saa­tiin vih­doin ai­kai­sek­si aloit­taa työ, joka ai­na vaan on jää­nyt te­ke­mät­tä. Meil­lä on pi­hal­la kai­ken­lais­ta puu­ta­va­raa pres­su­jen ja pel­tien al­la, kaik­kia jä­miä, mitä on jää­nyt eri ra­ken­nusp­ro­jek­teis­ta sekä vä­hän vie­lä oman met­sän puis­ta teh­ty­jä lau­to­ja­kin. Siel­tä ai­na har­vak­sel­taan jo­tain lau­dan­pät­kää on tar­vit­tu, mut­ta jo pa­rin kol­men vuo­den ajan on ol­lut mie­les­sä, et­tä pi­täi­si käy­dä ka­sat läpi, yh­dis­tää ne ja teh­dä polt­to­puuk­si vä­hän huo­nom­pi ta­va­ra.

Pari vuot­ta sit­ten huo­ma­sin, et­tä yh­teen ka­saan oli il­mes­ty­nyt muu­ra­hais­ten pesä. Siel­lä muu­ra­hai­sia vi­lis­ti pit­kin lau­dan­vä­le­jä ja ha­vun­neu­la­set peit­ti­vät jo osan puu­ka­sas­ta. Am­pi­ai­set­kin oli­vat ot­ta­neet ko­dik­seen yh­den pres­su­na­lu­sen yh­te­nä ke­sä­nä, ja kun me­nin kur­kis­te­le­maan pres­sun al­le, sain pari äkäis­tä pis­tos­ta.

Niin, muu­ta­ma viik­ko sit­ten rai­vat­tiin yk­si kasa. Sii­nä oli muu­ra­hais­pe­sää jo yh­tä pal­jon kuin puu­ta­va­raa. Enää vain muu­ta­ma kak­kos­kak­ko­nen ja lank­ku oli käyt­tö­kel­pois­ta ta­va­raa. Suu­rin osa meni polt­to­puuk­si, ja osa oli jo niin la­hon­nut, et­tä jär­ke­vin­tä oli vie­dä ne kaa­to­pai­kal­le. Muu­ra­hais­pe­sän ha­ra­voin kot­ti­kär­ryyn ja vein lä­hei­sen kuu­sen juu­rel­le, jos se vie­lä jo­tain iloa tuot­tai­si asuk­kail­leen.

Mie­tin, et­tä mik­si joku hom­ma ai­na vaan jää te­ke­mät­tä. Ei ole ol­len­kaan mei­dän ta­pais­ta, et­tä siir­räm­me töi­tä. Pa­rem­min­kin mei­dän mo­lem­pien te­ki­si mie­li men­nä peit­tä­mään mui­den ih­mis­ten hal­ko­ka­so­ja ja hei­nä­kuor­mia, kun nä­em­me, et­tä ne lo­ju­vat sa­tees­sa. Ih­met­te­lem­me mik­si ih­mi­set an­ta­vat asi­oi­den vaan ol­la. Sil­ti joku oma­kin hom­ma vaan jää.

Kun työn te­kee ajal­laan, saa suu­rim­man hyö­dyn. Täs­sä­kin ta­pauk­ses­sa meil­lä oli­si jää­nyt pal­jon käyt­tö­kel­pois­ta puu­ta, mut­ta nyt ne me­ni­vät huk­kaan. Toki osa ka­sas­sa ol­leis­ta puis­ta oli käy­tet­ty vuo­sien mit­taan.

Jos­kus saat­taa seu­roi­hin läh­tö jää­dä, ei sen­tään ko­vin pit­käk­si ai­kaa. On ai­ko­mus­ta mo­nes­ti­kin, mut­ta ei vaan tule läh­det­tyä. Mat­kaa on ai­ka pal­jon ja va­paa-ai­kaa vä­hän, oli­si jos­kus hie­noa vaan ol­la ja le­vä­tä. Meil­lä seu­ra­reis­su on yleen­sä nel­jän tun­nin pi­tui­nen. Ei tie­ten­kään ole vel­vol­li­suut­ta ai­na läh­teä, voi­han kuun­nel­la myös ko­to­na, ja tie­ten­kin nyt ko­ro­nan ai­kaan on pak­ko­kin py­syä pois rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä. Ja on ih­mi­siä, jot­ka ei­vät pys­ty esi­mer­kik­si sai­rau­den vuok­si läh­te­mään­kään seu­roi­hin. Joka ta­pauk­ses­sa olen huo­man­nut, et­tä jos jos­kus on vaan jää­nyt ko­tiin, niin pian on pal­jon hel­pom­pi jää­dä jat­ku­vas­ti ko­tiin, ei saa ai­kai­sek­si läh­teä.

Seu­ra­ha­lu­ja jou­tuu vä­lil­lä pyy­tä­mään Tai­vaan Isäl­tä. Jos ei ole seu­ra­ha­lu­ja, voi it­se al­kaa muis­tut­ta­maan tuo­ta la­hoa puu­ka­saa. On­nek­si ei tar­vit­se odo­tel­la, et­tä joku muu huo­mai­si ja viit­si­si tul­la siis­ti­mään, vaan saa joka päi­vä us­koa Ju­ma­las­ta hy­vää ja ker­toa miel­tä pai­na­via asi­oi­ta lä­him­mäi­sil­le. Saa us­koa an­teek­si kaik­ki mur­heet, saa­mat­to­muu­den­kin.