Aje­lin aa­mu­var­hai­sel­la kel­lo vii­den paik­keil­la Jy­väs­ky­län hal­ki koh­ti työ­maa­ta­ni. Kau­pun­gin ka­dut oli­vat pi­me­ät ja hil­jai­set. Vet­tä ti­huut­ti hil­jal­leen au­ton tuu­li­la­siin, pyyh­ki­met pyyh­ki­vät ta­sai­sin vä­li­a­join ve­si­pi­sa­rat si­vul­ta toi­sel­le. Kaup­po­jen mai­nos­va­lot lois­ti­vat vä­reil­lään an­ta­en pie­niä va­lon ka­jo­ja lä­hei­syy­teen­sä. Eräs­tä ris­teys­tä lä­hes­ty­es­sä­ni huo­ma­sin suo­ja­tien alus­sa ih­mi­sen hah­mon.

Hil­jen­sin vauh­tia ja py­säh­dyin suo­ja­tien eteen, niin kuin au­to­kou­lus­sa ai­koi­naan ope­tet­tiin. Hah­mo tar­ken­tui mies­hen­ki­lök­si, joka ei il­mei­ses­ti­kään ol­lut var­ma au­to­ni liik­keis­tä. Me mo­lem­mat kat­se­lim­me toi­si­am­me het­ken. Hän pai­koil­laan suo­ja­tien alus­sa, tur­val­li­ses­ti kui­ten­kin jal­ka­käy­tä­vän puo­lel­la. Minä läm­pi­mäs­sä au­tos­sa­ni. Nos­tin kä­den pys­tyyn ter­veh­ti­mi­sen mer­kik­si ja hy­myi­lin. Tuo mies nos­tin häm­men­nyk­sen jäl­keen myös kä­ten­sä ter­veh­dyk­seen. Käsi yl­hääl­lä ja hy­myil­len hän as­te­li jal­ka­käy­tä­vän tur­vas­ta suo­ja­tiel­le.

Oli sy­käh­dyt­tä­vää näh­dä iloi­nen il­me ja kä­den ter­veh­dys uu­den tut­ta­vuu­te­ni puo­lel­ta. Vil­ku­tin hä­nel­le. Mies vil­kut­ti ta­kai­sin. Vil­ku­tin leik­ki­säs­ti mo­lem­mil­la kä­sil­lä­ni ja hän vas­ta­si sa­moin saa­vut­ta­en jo tur­val­li­ses­ti ka­dun vas­tak­kai­sen puo­len kä­ve­ly­tien. Tööt­tä­sin ja läh­din jat­ka­maan mat­kaa­ni. Vil­kai­sin vie­lä pei­liin ja näin mie­hen sei­so­van kä­ve­ly­tiel­lä vil­ku­tel­len au­to­ni pe­rään hy­myil­len. Nau­rat­ti, ja olo oli iloi­nen. Meil­lä mo­lem­mil­la oli hymy kor­vis­sa.

Ajel­les­sa­ni työ­maa­ta koh­ti mie­tin mi­ten pie­nil­lä asi­oil­la voim­me tuo­da iloa kans­sa­kul­ki­joil­le. Pe­las­tin­ko tuon mie­hen päi­vän? Ai­na­kin toin iloa sii­hen. Ter­veh­dys, vaik­kei pu­hui­si­kaan, saat­taa tuo­da iloa enem­män kuin ar­vaam­me­kaan. Niin met­sä vas­taa kuin sin­ne huu­de­taan, on van­ha sa­non­ta. Pi­tää kyl­lä paik­kan­sa mo­nes­sa asi­as­sa. Ter­veh­di, niin kyl­lä si­nä­kin saat vas­tauk­sen. Jos et saa, ter­veh­di uu­des­taan.

Jos­kus it­sel­lä­ni­kin on huo­no­ja päi­viä ja olen är­ty­nyt jo he­rä­tes­sä. Jos­kus vaan är­syt­tää, vaik­ka ei nä­ky­vää syy­tä oli­si­kaan.

Olin tuos­sa vä­hän ai­kaa sit­ten äkäi­sel­lä pääl­lä. Naa­ma oli myrt­si ja jut­tua ei tul­lut. Syy oli kyl­lä sel­vil­lä, mut­ta en sitä täs­sä ker­ro. Jo­han­na-vai­mo­ni tuli no­ja­tuo­lin vie­reen ja hy­myil­len ky­syi: ”Mö­kö­tät­kö sinä An­te­ro?” ”MÖ­KÖ­TÄN”, vas­ta­sin kir­ja tiu­kas­ti naa­ma­ni edes­sä.

Jo­han­naa hy­myi­lyt­ti. ”Jaa­has, vai niin” hän sa­noi ja läh­ti taas koh­ti keit­ti­ön tou­hu­jaan. Tu­hah­din vaan ja jat­koin lu­ke­mis­ta­ni är­ty­nee­nä.

Jon­kin ajan pääs­tä ajat­te­lin läh­teä ulos tuu­let­tu­maan. Aloin pu­kea ul­ko­vaat­tei­ta pääl­le­ni, kun Sii­las, 2-vuo­ti­as poi­ka huo­ma­si puu­ha­ni ja tuli luok­se­ni iloi­ses­ti to­kais­ten: ”Ju­ma­lan Rau­haan isi, min­ne sit­ten me­net­kin”. Tuo lau­se he­le­äl­lä lap­sen ää­nel­lä sai mi­nut py­säh­ty­mään niil­le si­joil­le­ni. Kat­soin Sii­las­ta ja hän kat­soi ta­kai­sin hy­myil­len, käsi ojos­sa hy­väs­te­le­mään.

Al­koi jo hy­myi­lyt­tää vä­ki­sin­kin. Mi­ten iha­na poi­ka ja niin kau­niis­ti hy­väs­te­li. Ai­dos­ti, suo­raan sy­dä­mes­tään. Otin Sii­las­ta kä­des­tä kiin­ni ja sa­noin: ”Isi käy vaan ka­no­ja kat­so­mas­sa, tu­len koh­ta ta­kai­sin, Ju­ma­lan rau­haan sik­si ai­kaa si­nul­le­kin ra­kas en­ke­li­ni.” ”Niin, tule sit­ten il­ta­pa­lal­le isi ja ka­noil­le ter­vei­siä”, Sii­las jat­koi. Mo­lem­pia nau­rat­ti ja paha tuu­le­ni häi­pyi. Toi­vot­ta­vas­ti niin kau­as, et­tei vä­hään ai­kaan näy.

Kat­soin vai­mo­a­ni ja lap­si­a­ni, jot­ka is­tui­vat jo osa il­ta­pa­lal­la pöy­dän ää­res­sä. ”Tie­dok­si kai­kil­le, isi ei enää mö­kö­tä”, sa­noin hy­myil­len.

”Sepä hyvä”, Jo­han­na vas­ta­si nau­ra­en. Mei­tä kaik­kia nau­rat­ti, Sii­las­ta eni­ten. Pör­rö­tin Sii­lak­sen hiuk­sia, hä­nen kat­so­es­sa mi­nuun iloi­ses­ti sil­mät tuik­kien.

”Isi tu­lee ihan koh­ta ta­kai­sin”, sa­noin. Au­kai­sin ul­ko-oven ja läh­din as­te­le­maan koh­ti ka­na­laa. As­kel oli kum­man ke­vyt ja mie­li iloa tul­vil­laan. Iha­na per­he mi­nul­la, vaik­kei ai­na sil­tä tun­tui­si­kaan. "Si­nul­le kii­tos, Isä maan ja tai­vaan…" hy­räi­lin, au­kais­ten ka­na­lan oven: ”Iloi­sia ter­vei­siä teil­le­kin ka­na­se­ni Sii­las po­jal­ta, tei­dän­kin ka­ve­ril­tan­ne."

Pie­niä tai­vaan tai­mia, opet­ta­mas­sa mei­tä tai­vaan tiel­lä kul­ke­mis­ta. Ai­dos­ti ja iloi­ten. Aut­ta­en jos­kus pa­han päi­vän yli sa­noil­laan ja hy­myil­lään, tai ha­lauk­sel­la, ja an­ta­en an­teek­si mö­kö­tyk­sis­tä läh­tien.