Ajelin aamuvarhaisella kello viiden paikkeilla Jyväskylän halki kohti työmaatani. Kaupungin kadut olivat pimeät ja hiljaiset. Vettä tihuutti hiljalleen auton tuulilasiin, pyyhkimet pyyhkivät tasaisin väliajoin vesipisarat sivulta toiselle. Kauppojen mainosvalot loistivat väreillään antaen pieniä valon kajoja läheisyyteensä. Erästä risteystä lähestyessäni huomasin suojatien alussa ihmisen hahmon.
Hiljensin vauhtia ja pysähdyin suojatien eteen, niin kuin autokoulussa aikoinaan opetettiin. Hahmo tarkentui mieshenkilöksi, joka ei ilmeisestikään ollut varma autoni liikkeistä. Me molemmat katselimme toisiamme hetken. Hän paikoillaan suojatien alussa, turvallisesti kuitenkin jalkakäytävän puolella. Minä lämpimässä autossani. Nostin käden pystyyn tervehtimisen merkiksi ja hymyilin. Tuo mies nostin hämmennyksen jälkeen myös kätensä tervehdykseen. Käsi ylhäällä ja hymyillen hän asteli jalkakäytävän turvasta suojatielle.
Oli sykähdyttävää nähdä iloinen ilme ja käden tervehdys uuden tuttavuuteni puolelta. Vilkutin hänelle. Mies vilkutti takaisin. Vilkutin leikkisästi molemmilla käsilläni ja hän vastasi samoin saavuttaen jo turvallisesti kadun vastakkaisen puolen kävelytien. Tööttäsin ja lähdin jatkamaan matkaani. Vilkaisin vielä peiliin ja näin miehen seisovan kävelytiellä vilkutellen autoni perään hymyillen. Nauratti, ja olo oli iloinen. Meillä molemmilla oli hymy korvissa.
Ajellessani työmaata kohti mietin miten pienillä asioilla voimme tuoda iloa kanssakulkijoille. Pelastinko tuon miehen päivän? Ainakin toin iloa siihen. Tervehdys, vaikkei puhuisikaan, saattaa tuoda iloa enemmän kuin arvaammekaan. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, on vanha sanonta. Pitää kyllä paikkansa monessa asiassa. Tervehdi, niin kyllä sinäkin saat vastauksen. Jos et saa, tervehdi uudestaan.
Joskus itsellänikin on huonoja päiviä ja olen ärtynyt jo herätessä. Joskus vaan ärsyttää, vaikka ei näkyvää syytä olisikaan.
Olin tuossa vähän aikaa sitten äkäisellä päällä. Naama oli myrtsi ja juttua ei tullut. Syy oli kyllä selvillä, mutta en sitä tässä kerro. Johanna-vaimoni tuli nojatuolin viereen ja hymyillen kysyi: ”Mökötätkö sinä Antero?” ”MÖKÖTÄN”, vastasin kirja tiukasti naamani edessä.
Johannaa hymyilytti. ”Jaahas, vai niin” hän sanoi ja lähti taas kohti keittiön touhujaan. Tuhahdin vaan ja jatkoin lukemistani ärtyneenä.
Jonkin ajan päästä ajattelin lähteä ulos tuulettumaan. Aloin pukea ulkovaatteita päälleni, kun Siilas, 2-vuotias poika huomasi puuhani ja tuli luokseni iloisesti tokaisten: ”Jumalan Rauhaan isi, minne sitten menetkin”. Tuo lause heleällä lapsen äänellä sai minut pysähtymään niille sijoilleni. Katsoin Siilasta ja hän katsoi takaisin hymyillen, käsi ojossa hyvästelemään.
Alkoi jo hymyilyttää väkisinkin. Miten ihana poika ja niin kauniisti hyvästeli. Aidosti, suoraan sydämestään. Otin Siilasta kädestä kiinni ja sanoin: ”Isi käy vaan kanoja katsomassa, tulen kohta takaisin, Jumalan rauhaan siksi aikaa sinullekin rakas enkelini.” ”Niin, tule sitten iltapalalle isi ja kanoille terveisiä”, Siilas jatkoi. Molempia nauratti ja paha tuuleni häipyi. Toivottavasti niin kauas, ettei vähään aikaan näy.
Katsoin vaimoani ja lapsiani, jotka istuivat jo osa iltapalalla pöydän ääressä. ”Tiedoksi kaikille, isi ei enää mökötä”, sanoin hymyillen.
”Sepä hyvä”, Johanna vastasi nauraen. Meitä kaikkia nauratti, Siilasta eniten. Pörrötin Siilaksen hiuksia, hänen katsoessa minuun iloisesti silmät tuikkien.
”Isi tulee ihan kohta takaisin”, sanoin. Aukaisin ulko-oven ja lähdin astelemaan kohti kanalaa. Askel oli kumman kevyt ja mieli iloa tulvillaan. Ihana perhe minulla, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. "Sinulle kiitos, Isä maan ja taivaan…" hyräilin, aukaisten kanalan oven: ”Iloisia terveisiä teillekin kanaseni Siilas pojalta, teidänkin kaveriltanne."
Pieniä taivaan taimia, opettamassa meitä taivaan tiellä kulkemista. Aidosti ja iloiten. Auttaen joskus pahan päivän yli sanoillaan ja hymyillään, tai halauksella, ja antaen anteeksi mökötyksistä lähtien.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys