Kirs­ti Wal­le­nius-Rii­hi­mä­ki

Tra­di­ti­oi­ta tar­vi­taan ja tra­di­ti­oi­ta löy­tyy. Kai­ken­lai­sia. Py­sy­viä ja vaih­tu­via.

”Nyt on meil­lä ilon päi­vä, abi­tu­rien­tit, kun on kou­lut lo­pus­sa ja koh­ta al­kaa ten­tit. Tuu­ti­ma­lul­lan, tuu­ti­ma­lul­lan tuu­ti­ma­lul­lan lei tuu­ti­ma­lul­lan luik­ki ja tuu­ti­ma­lul­lan lei. Mepä oom­me kou­lun pen­kit pe­rin peh­mi­tel­leet, mu­ka­vik­si möö­pe­leik­si muil­le muo­va­el­leet. Tuu­ti­ma­lul­lan..."

Tuo oli pen­kin­pai­na­jais­rie­mua 1950-lu­vul­la – ja eh­kä sitä en­nen­kin. Käy­tä­vät ko­ris­tel­tiin hu­mo­ris­ti­sin ka­ri­ka­tyy­rein, toki reh­to­rin kont­rol­loi­ma­na, kah­vi­tet­tiin hen­ki­lö­kun­ta kii­tos­pu­hein ja sim­pu­tet­tiin kou­luun jää­viä. Vuot­ta nuo­rem­mat oli­vat pu­keu­tu­neet pik­ku­lap­sik­si, he kun oli­vat vii­meis­tä päi­vää ”ala­luok­ka­lai­sia”. Sit­ten abit häi­pyi­vät he­vo­sa­je­lul­le (au­to­ja oli vai­ke­am­pi saa­da) ja il­lak­si ko­koon­nut­tiin jon­kun abin ko­tiin.

Vuo­sien myö­tä tra­di­tio sai uu­sia piir­tei­tä, he­vo­set vaih­tui­vat kuor­ma-au­toik­si ja ko­dit lai­va­ris­tei­lyik­si. Kun abit läh­te­vät tors­tai­na, ti­lal­le as­tuu uu­si eliit­ti, ”van­hat” uu­si­ne tra­di­ti­oi­neen.

Päi­väs­tä saat­toi tul­la us­ko­vai­sel­le nuo­rel­le mel­koi­nen pai­na­jai­nen. Opis­ke­lu vaa­tii täh­ti­het­kiä, mut­ta juh­la­päi­vään liit­tyi pal­jon sel­lais­ta, mi­hin us­ko­va nuo­ri ei ha­lun­nut yh­tyä.

Ta­ka­vuo­si­na Ete­lä-Suo­mes­sa luo­tiin uut­ta tra­di­ti­o­ta, jon­ka soi­si he­rää­vän hen­kiin. Se vaa­tii kyl­lä nuo­rel­ta, hä­nen per­heel­tään ja lä­hei­sil­tään vai­van­nä­köä ja yh­teis­työ­tä, mut­ta an­taa mah­ta­vat elä­myk­set: kun luok­ka­to­ve­rit läh­te­vät omiin me­noi­hin­sa, us­ko­vai­set nuo­ret ko­koon­tu­vat van­hem­pi­neen ja opet­ta­ji­neen yh­teen – joku kum­mi­kin so­pii jouk­koon.

En­sin et­sit­tiin koti, jon­ne saa­tiin tul­la. Tar­joi­lu hoi­det­tiin nyyt­ti­kes­tei­nä. Jol­lain äi­dil­lä oli so­pi­mus lä­hi­mar­ke­tin omis­ta­jan kans­sa he­del­mä­tis­kin in­ven­toin­nis­ta; heil­tä tuli san­gol­li­nen he­del­mä­sa­laat­tia, ka­las­ta­jai­sä sa­vus­ti saa­liin­sa, yh­det os­ti­vat pa­kas­te­kin­kun sil­loin, kun se jou­lun jäl­keen oli hal­vim­mil­laan, tai­vaan­ran­nan maa­la­ri, joka ei ol­lut muis­ta­nut nyyt­ti­pe­ri­aa­tet­ta, jät­ti tar­joi­lu­pöy­däl­le ava­tun purk­ka­pak­kauk­sen. Kaik­kien an­nit hä­vi­si­vät il­lan ai­ka­na.

Nuo­ret tu­li­vat niis­sä asuis­sa, jois­sa oli­vat kou­lus­sa ol­leet, ai­kui­set pu­keu­tui­vat edel­tä so­vi­tun tee­man mu­kai­ses­ti. Jos­kus olim­me pula-ajan kou­lu­lai­sia, jos­kus kan­sal­lis­pu­vuis­sa tai ”hie­noi­na”. Roo­le­ja löy­tyi ja vaat­tei­ta vaih­del­tiin.

Niis­tä vuo­sis­ta on ku­lu­nut nyt niin kau­an, et­tä te, sil­loi­sen abit ja van­hat, olet­te saat­te­le­mas­sa omia nuo­ri­an­ne, jot­kut kai jo lap­sen­lap­si­aan, kou­lu­vai­heen päät­ty­mi­seen. Muis­tat­te­ko, kun il­ta­har­tau­den pi­tä­jä ker­ran maa­lai­li seu­raa­van maa­nan­tain tun­nel­mia: Joku ker­too: ”Oli­pa mah­ta­va ris­tei­ly. En muis­ta sii­tä mi­tään.” Te voit­te sa­noa: ”Oli­pa mah­ta­va il­ta per­jan­tai­na. Muis­tan sen läpi elä­mä­ni.”

Ru­pe­ai­sit­te­ko suun­nit­te­le­maan ny­kyi­sil­le nuo­ril­le yh­des­sä hei­dän ja hei­dän ys­tä­vien­sä kans­sa vas­taa­van ta­pai­sia muis­to­ja? Tu­tus­tui­sit­te lap­siin­ne ja hei­dän ys­tä­viin­sä uu­des­ta nä­kö­kul­mas­ta, ja he löy­täi­si­vät teis­tä uu­sia piir­tei­tä.