Kirsti Wallenius-Riihimäki
Kirsti Wallenius-Riihimäki
Jo toinen karanteenivuosi on alkamassa. Merkillistä aikaa! Joku kuvaili kiireitään niin, että jos on haettava postista paketti, siihen päivään ei sitten enää muuta sovi. Nyt olisin tyytyväinen, jos kuhunkin päivään tulisi edes yksi hoidettava asia. Aina ei tule. Silloin päivän lehti tulee luettua entistä tarkemmin. Muuksi virikkeeksi täytyy riittää, että käymme tarkistamassa, ovatko läheisellä raidejokerityömaalla työt edistyneet.
On toki paljon muutakin tekemistä. Monenlaiset tiedotuskanavat ovat tuoneet ajankulua. Ei vähiten puhelin. Sen käytöstä on tullut jonkinlainen taidelaji tähän tapaan: Ajatusvirta ajelehtii ja tuo muistiin vanhoja asioita. Niihin liittyy ihmisiä, joihin olisi nyt mahdollisuus ottaa yhteyttä. Yhteystietojen löytyminen voi sekin olla ohjelmanumero. Ja sitten soitto.
Puhelu alkaa usein väkinäisesti. Vastaaja ei mielellään vastaa tuntemattomaan numeroon, vaan luulee soittajaa lehden myyjäksi, eikä heti ymmärrä, kuka soittaja on. Mielestäni sanoin kyllä nimeni ihan selvästi. Voi olla niinkin, että luulen olevani hänelle tutumpi kuin olenkaan.
Sitten muistilokerot alkavat avautua, äänet voimistuvat, tapahtumia vyöryy kuulijalta toiselle. Kun lopulta puhelun voisi jo lopettaa, kuuluu toisesta päästä: ”Ja kuule, vielä se, että…” Kahden vanhuksen koronapäivä on pelastettu.
Menin eläkeiän kynnyksellä naimisiin ja sain myötäjäisinä hyvin suuren perheen. ”Äitipuolen” tuleminen sukuun on vaatinut toisilta lyhemmän, toisilta pidemmän sopeutumisajan. Korona-aika on tehnyt ihmissuhteissa melkoisen loikan. Huoli läheisistä vanhuksista synnytti huoltoringin, ja yksi organisoi sisaruksille vastuuviikot. Suuressa perheessä sellainen ehtii tulla kullekin vain muutaman kerran vuodessa.
Kukin hoitaa vastuuviikkonsa laillaan. Tapoja on ollut paljon, eikä niistä yksikään ole ollut huono. Usein viikko alkaa puhelinsoitolla. Joskus se tulee paljon ennen vastuuviikkoa, joskus sen loppupuolella. Klassiset kysymykset ovat ”miten jaksatte?” ja ”mitä tarvitsette?” Varsinaiset huolet olemme kertoneet jo WhatsApp-ringissä, mutta tarvitsemme aina apua digilaitteiden käytössä. Muuten konkreettisen avun tarve on vähäisempää. Olemme yleensä käyneet maskit kasvoilla kaupassa, ja kotitalousvähennyksen turvin saamme tarvittaessa näppärästi muuta apua. Moni asia, kuten pakastimen inventointi tai ikkunoiden pesu on kuitenkin läheisten kanssa paljon mukavampaa.
Arvokkainta on ollut saada kosketus ihmisiin. Puheluissa ja pienen joukon tapaamisissa keskustelu voi kulkea asioihin, jotka pirteissä WhatsApp-jutuissa jäävät kertomatta. Vanhus voi olla silloin myös auttavana osapuolena.
Olemme hankkineet ja saaneet erilaisia äänentoistolaitteita. Pala palalta opimme niitä käyttämään. Book Beatin avulla olemme kuunnelleet erilaisia kirjoja. On tullut tavaksi etsiä netistä taustatietoja kirjoittajasta, kirjasta ja kirjaan liittyvästä aikakaudesta.
Yli kaikkien aikaisempien viritysten menee kuitenkin se, että saimme Kuule-sovelluksen jo sen julkaisemispäivänä. Siitä tuli kirkottoman joulumme hengellinen hitti. Pysäytämme usein ohjelman ja keskustelemme kuulemastamme. Ensimmäiseksi meille osui Heikkalan teos Ylös rimmikoista. Saimme tuntuman espoolaisten ruuhkavuosissa ja tämän vuosikymmenen arkihoukutuksissa olevien ihmisten elämään ja ratkaisuihin. Välillä eläydyimme niin, että itku tirskahti.
Sitten maistelimme Harri Vähäjylkän avioliittokirjaa, joka on aikansa kiertänyt nuorissa perheissä. Huomasimme, että kirja on tarpeen myös vanhemmille liitoille. Ja papista oli hyvä kuunnella toisen papin vihkikeskustelua. Joitakin lukuja täytynee kuunnella uudelleenkin.
Vienpä kännykän piuhaan, jotta voisin kohta ruveta kuuntelemaan.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys