Se on iso jut­tu.

Jo­kai­nen lap­si on lah­ja mo­lem­pien van­hem­pien su­vuil­le. Lap­sen mu­ka­na ko­tiin tu­lee sel­lais­ta herk­kyyt­tä, jota ais­tii vain siel­lä, mis­sä on rau­hoi­tut­tu uu­den elä­män ää­rel­le. Joku on pu­hu­nut tai­vaan tuok­sus­ta.

Kas­te­juh­la­kin on si­säl­löl­tään ai­nut­laa­tui­nen. Ja eri­tyi­nen se on si­sa­ruk­sil­le, jot­ka huo­mi­oi­daan pa­rem­min kuin vaik­ka­pa om­pe­lu­seu­rois­sa. Par­haat vaat­teet kai­ve­taan esil­le. Jos ovat lii­an pie­net, voi ison sis­kon iha­na mek­ko so­pia pa­rem­min tai pie­nem­pi saa pe­rä­ti uut­ta. Uu­den vau­van kum­mi­tä­ti le­tit­tää hiuk­set ja le­lut siis­tiy­ty­vät pai­koil­leen ta­val­lis­ta vä­hem­mil­lä huo­mau­tuk­sil­la. Tar­joi­lu­a­kin on enem­män kuin seu­rois­sa, äi­din ja hoi­to­tä­din te­ke­miä ja joil­la­kin paik­ka­kun­nil­la ro­ti­nois­ta saa­tu­ja yl­lä­tyk­siä.

En­täs nyt? Mak­si­mis­saan kym­me­nen ih­mis­tä! Omaa per­het­tä on jo kah­dek­san, sii­hen pap­pi li­säk­si. Siis yk­si kum­meis­ta voi­si tul­la ja sit­ten ei mui­ta! Erääs­sä per­hees­sä oli asia rat­kais­tu niin, et­tä lap­set oli­vat juh­lan ajan vin­tis­sä ja tu­li­vat kun pap­pi ja kum­mit oli­vat pois­tu­neet.

Ei tun­tu­nut mu­ka­val­ta. Ja sii­nä juh­las­sa, jos­ta nyt ker­ron, se ei oli­si tun­tu­nut yh­tään so­pi­val­ta. Vau­van isoi­soi­sä on kas­ta­nut van­hem­mat si­sa­ruk­set­kin ja minä olen pa­pin puo­li­so. Vaik­ka ta­paam­me har­voin, ha­lu­am­me py­syä hei­dän lähi-ih­mi­si­nään. Tun­tuu hy­väl­le, kun pie­nim­mät­kin tun­te­vat – vaik­ka jos­kus pu­hut­te­len­kin hei­tä vää­räl­lä ni­mel­lä tai luu­len ser­kuik­si.

Nyt ta­paa­mi­sis­sam­me on ol­lut vuo­den tau­ko. Hy­vin, hy­vin aras­ti he pa­pil­ta ky­se­li­vät, oli­si­ko ko­ro­na-ai­ka­na mah­dol­lis­ta...?

Oli­si­ko? Oli­si­ko to­si­aan mah­dol­lis­ta mat­kus­taa pa­rin­sa­dan ki­lo­met­rin pää­hän, kun ra­joi­tuk­set ki­ris­ty­mis­tään ki­ris­ty­vät ja oma ter­veys kan­ger­te­lee, vaik­ka ko­ro­na­tes­tit ovat­kin ne­ga­tii­vi­sia? Olem­me va­ro­neet it­se­äm­me, kö­pö­tel­leet ko­to­na ja ikä­vys­ty­neet. Au­to­kin reis­tai­lee, ja on ka­ma­lat pak­ka­set.

Jos­pa sit­ten­kin oli­si! Pap­pi läk­si ko­kei­le­maan au­toa, soit­ti sin­ne ja tän­ne. To­te­si­vat lo­pul­ta, et­tä yk­si vipu oli vää­räs­sä asen­nos­sa. Minä otin om­pe­lu­ko­neen esil­le ja aloin teh­dä nuk­ke­ja, joi­ta voi ha­lia, kun isoi­so­van­hem­piin ei saa kos­kea. Ai­kui­sil­le tein kas­vo­mas­ke­ja, ”et­tei­vät muut va­hin­gos­sa ys­ki mei­hin ko­ro­naa”! Vau­val­le em­me tuo­neet mi­tään, hän­hän sai par­haan lah­jan, kas­teen lah­jan.

Al­le kou­lui­käi­set pää­tim­me jät­tää las­kuis­ta pois, kos­ka ra­ti­kas­sa­kin he pää­se­vät il­mai­sek­si. Vä­ki­mää­rä saa­tiin si­ten py­sy­mään kym­me­nes­sä.

Koh­ta vuo­den olen kul­ke­nut ko­ti­vaat­teis­sa. Kau­an kat­se­lin vaa­te­ko­me­ro­a­ni. Hy­vän pu­se­ron löy­sin ja su­kat ja ken­gät ja ko­ko­nai­suu­teen so­pi­van kau­la­ko­run. Vas­ta pe­ril­lä huo­ma­sin, et­tä oli­si pi­tä­nyt ot­taa myös hame.

Sil­va Or­vo­kin juh­las­ta tuli iki­muis­toi­nen. Val­mis­te­lut oli­vat pi­ris­tä­neet per­het­tä­kin. Pak­kas­sääs­sä oli por­tail­le jää­dy­tet­ty lyh­tyi­hin tulp­paa­ne­ja toi­vot­ta­maan pie­ni jouk­ko ter­ve­tul­leek­si.

Tur­va­vä­lien huo­mi­oi­mi­nen vaa­ti kek­se­li­äi­syyt­tä. Kaik­ki muut ai­kui­set oli­vat ar­ki­sin mo­nien ih­mis­ten kans­sa te­ke­mi­sis­sä, jo­ten tar­tun­ta­vaa­ra oli mah­dol­li­nen. Meil­le ka­tet­tiin pöy­tä pir­tin toi­seen pää­hän. Näim­me ja kuu­lim­me kai­ken, mut­ta vä­li­mat­ka oli mon­ta met­riä.

Pie­net si­sa­ruk­set kyh­jä­si­vät soh­val­la ja lau­loi­vat ai­kuis­ten kans­sa: ”Suo, et­tä ko­dis­sam­me rak­kaus asui­si, niin et­tä to­si­am­me hoi­vaam­me alt­tiis­ti.” Ko­ro­na-ai­ka­na­kin.