Siitä minä mieleni pahoitan, kun joka paikassa on liikaa tavaraa.
Entivanhanen köyhyys taisi olla arvokkaampaa kuin mille se silloin tuntui. Tavallinen köyhä ihminen oli aika normaali ihminen. Muutkin kulkivat perityissä vaatteissa, ja uusi tavara toi tyytyväisen mielen. Ja turhasta oli mahdollisuus luopua, kun saattoi tehdä iloiseksi jonkun, jolle voi lahjoittaa vanhan puseronsa.
Toki vaihtoa on edelleen. Päiväseuroissa pyörähtää nuoren äidin kassista toisen äidin kassiin muovipussillinen (tai nykyisin kangaskassillinen!) haalareita ja pieneksi jääneitä kenkiä. Kotona lapsi vetäisee vikkelästi kassin auki, nuuhkaisee ja toteaa, että nämä ovat Espoosta. Ilmeisesti lapsi oppii tunnistamaan eri perheiden pesuaineiden tuoksun.
Kerran jaoin talvilomani kahtia: ensin olin Savossa sukulaisperheessä, sitten Oulun puolessa isossa lapsiperheessä. Alkulomasta päivittelimme kälyn kanssa heidän komeroitaan: ylimääräistä vaatetta oli paljon, kun lapset olivat taas kasvaneet ulos vaatteistaan.
Innostuimme siivoamaan. Suuri jätesäkki täyttyi nopeasti. Sitten käly aukaisi miehensä kaapin: hänellä oli useita pukuja, jotka olivat jääneet uudempien jalkoihin. Jälkimmäisen vierailupaikkani isä oli vasta asetettu puhujaksi. Hän siis tarvitsi uusia pukuja.
Jätesäkki avattiin. Ja sitten vielä uudelleen, kun inventoimme paitakaapin. Nipin napin pussin suu saatiin kiinni. Käly vei minut linja-autolle. Sitä ennen avattiin säkki vielä kerran, kun hän muisti kravattivaraston.
Kuljettaja nosteli jo toisten kapsäkkejä ruumaan. Ne olivat erinäköisiä kuin jätesäkkini. Häpesin ”roskapussiani” ja yritin keventää tilannetta:
– Varo, ettei kiiltonahkalaukkuuni tule naarmua.
Kuljettaja vilkaisi säkkini solmua ja totesi:
– Koha ee lukko aakeis.
Noiden vaatteiden kohdalla kävi hyvin. Ne löysivät uuden tyytyväisen omistajan.
Mutta paljon meillä nykyihmisillä olisi parannettavaa suhtautumisessa käytettyihin tavaroihin. Lukemattomista lukemattomista kirjoista (luetuistakin, jollen itse aio lukea niitä uudelleen) on kuulemma erotettava kannet energiajätteeseen ja vietävä sisältö paperinkeräykseen.
Eräästä kauniista leningistäni, jota olin käyttänyt vuosikymmenestä toiseen, rippikoulutyttö arveli, että minulla oli ollut sellainen jo hänen äitinsä rippikuvassa. Kirpputorin pitäjä puolestaan totesi samaisesta vaatekappaleesta, että sorttiasema ottaa ilmaiseksi vastaan tietyn määrän puhtaita lumppuja.
Miten se Sananlaskujen kirjan tekijä sanookaan: ”Älä köyhyyttä, älä rikkautta minulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää” (Snl. 30:8). Silloin ei tarvitse pahoittaa mieltään omasta eikä toisen varallisuudesta tai varattomuudesta.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys