Kun vii­me vuo­den alus­sa ru­pe­sin blo­gis­tik­si, en tien­nyt, mikä on blogi. En tien­nyt mon­ta muu­ta­kaan ny­ky­vies­tin­tään liit­ty­vää asi­aa.

Pian en­sim­mäis­ten blo­gie­ni jäl­keen jou­duin eris­tyk­seen. En tien­nyt eris­tyk­ses­sä ole­mi­ses­ta­kaan mi­tään. Mui­den ta­voin odo­tin eris­tyk­sen päät­ty­vän muu­ta­man vii­kon pääs­tä. Ei päät­ty­nyt, vaan koko Uu­si­maa mää­rät­tiin eri­tyk­seen. Oli pak­ko ru­ve­ta hy­väk­sy­mään uu­si tek­niik­ka ja pala pa­lal­ta it­se ope­tel­la sen käyt­tä­mis­tä. Ai­na jos­tain löy­tyi kär­si­väl­li­siä opet­ta­jia.

Suur­per­hees­säm­me ko­keil­tiin etä­ta­paa­mis­ta jo tois­ta vuot­ta sit­ten, mut­ta sil­loin uu­si pu­he­kult­tuu­ri oli lii­an mo­nel­le vie­ras. Kun lo­pul­ta useim­mat ha­luk­kaat oli saa­tu mu­kaan, em­me osan­neet sul­kea omaa mik­ki­äm­me, ja in­to oli niin ää­ne­käs­tä, et­tei kes­kus­te­lus­ta tul­lut mi­tään.

Vuo­des­sa olem­me op­pi­neet. Kau­an olen suun­ni­tel­lut pi­tä­vä­ni lä­hei­sim­mil­le lap­sil­le py­hä­kou­lua pit­kä­per­jan­tai­na, jol­loin muut me­not py­ri­tään ra­joit­ta­maan mi­ni­miin.

Nyt ke­vääl­lä tuo py­hä­kou­lu to­teu­tui etä­nä ja oli niin mu­ka­va, et­tä pi­dim­me pää­si­äi­se­nä toi­sen­kin.

Suu­res­sa per­hees­säm­me on kai­ke­ni­käi­siä py­hä­kou­lu­lai­sia jo nel­jäs­sä pol­ves­sa. Kum­paan­kin py­hä­kou­luun löy­tyi hel­pos­ti vas­tuu­per­he, joka esit­ti kut­sun ja jos­ta löy­tyi sekä sä­es­tä­jä et­tä ”mo­ni­ää­ni­nen” kuo­ro. Omas­sa ko­dis­saan muut sit­ten osal­lis­tui­vat lau­luun ku­kin omal­la tai­dol­laan. Näy­töl­lä erot­tui mo­nen­lai­sia kuo­ro­ja. Kuun­te­li­joi­na­kin oli mo­nen­lai­sia ryh­miä.

En­si­nä­ke­mi­nen oli rie­mul­li­nen. Joku pie­ni pää tuli ter­veh­ti­mään niin lä­hel­tä, et­tei hä­nes­tä nä­ky­nyt kuin sie­rai­met. Kes­kit­ty­mi­nen­kin vaih­te­li. En tie­dä, en­kä ole ky­sel­lyt, mi­ten py­hä­kou­lut ko­et­tiin ko­deis­sa. Vä­lil­lä näim­me len­tä­viä bar­be­ja ja pik­ku tap­pe­lui­ta, mut­ta myös sen, et­tä näyt­tö­päät­teel­le an­net­tiin suuk­ko. Sil­le jou­kol­le oli­si eh­kä ol­lut lii­an haas­ta­vaa pi­tää py­hä­kou­lua li­ve­nä.

Nyt saim­me rau­has­sa kes­kit­tyä sii­hen sa­no­maan, jota ha­lu­sim­me heil­le vä­lit­tää. Si­tä­pait­si jo py­hä­kou­lun val­mis­te­le­mi­nen oli an­ta­nut kii­ras­tors­tail­lem­me si­säl­lön: mitä ja mi­ten pu­hum­me, jot­ta 10–15 mi­nuu­tis­sa saam­me sa­no­tuk­si kir­ja­val­le kuu­li­ja­kun­nal­le sen, mitä ha­lu­am­me.

Yhä tätä kir­joit­ta­es­sa­ni näen nuo­ren ih­mi­sen kirk­kaat, va­ka­vat sil­mät, kun kä­vim­me läpi en­sin pit­kä­per­jan­tain, sit­ten pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mia. Mi­nun ei tar­vit­se miet­tiä, mitä he niis­tä myö­hem­min muis­ta­vat, sil­lä Tai­vaan Isä on kas­vun an­ta­ja. Niin­hän lau­loim­me­kin, et­tä "siu­naa sa­nan kyl­vö­työ myös­kin ko­dis­sam­me, an­na ar­mon kas­vat­taa, hoi­taa toi­si­am­me" (SL 162: 3).