Kun vii­mek­si kir­joi­tin tä­hän blo­gii­ni, en tien­nyt, mil­lai­seen pyö­ri­tyk­seen 70+-ih­mi­set jou­tui­si­vat muu­ta­man vii­kon ku­lut­tua.

Van­huk­set on nyt mää­rät­ty ko­ro­na­ti­lan­teen vuok­si ko­tiin ka­ran­tee­niin. Tun­teet tais­te­le­vat, kun mei­dän van­ho­jen it­se­mää­rää­mi­soi­keut­ta on näin ra­joi­tet­tu. Ra­joi­tuk­sia on jou­dut­tu sa­no­maan eh­dot­to­mas­ti ja tiu­kas­ti, jos­kus jopa huu­ta­mal­la. Tämä on he­rät­tä­nyt mi­nus­sa yh­täk­kiä tie­toi­suu­teen vuo­si­kym­me­net täy­sin unoh­duk­sis­sa ol­leen lap­suus­ko­ke­muk­sen: so­ta­vuo­sien il­ma­hä­ly­tys­si­ree­nin ää­nen. Ko­van ja ki­me­än.

1940-lu­vul­la asuim­me ylim­mäs­sä ker­rok­ses­sa ta­los­sa, jon­ka ka­tol­la oli hä­ly­tys­si­ree­ni. Sota-ai­ka­na se vies­tit­ti vaa­ran mer­kin yli Kuo­pi­on kau­pun­gin, ja ää­ni kuu­lui si­ree­nin al­la ole­vaan ko­tiim­me kaik­kein voi­mak­kaim­min.

Sil­loin oli vii­vyt­te­le­mät­tä men­tä­vä ta­lon kel­la­riin. Vain yh­den le­lun, Mol­la-Mai­jan, sain ot­taa mu­kaa­ni. Kel­la­ri oli täyn­nä hil­jai­sia ih­mi­siä, ja hap­pi lop­pui al­kuun­sa. Mut­ta ai­kui­sil­la oli kau­niit il­meet, kun he kat­soi­vat lap­sia. Ru­tis­tin Mol­la-Mai­jaa, ja mi­nun oli hyvä ol­la.

Olen ai­na ah­dis­tu­nut ki­meis­tä ja voi­mak­kais­ta ää­nis­tä. Nyt tie­dän, mis­sä on ah­dis­tuk­sen syy.

Nois­ta sota-ajois­ta tai­vaan Isä on aut­ta­nut kan­sam­me uu­teen ai­kaan, vaik­ka het­kit­täin vai­keu­det ovat ol­leet yli­voi­mai­sia. Hä­neen saam­me nyt­kin lap­se­no­mai­ses­ti luot­taa. Wins­ton Churc­hil­liä lai­na­tak­se­ni: ”Ei tämä ole lo­pun al­ku vaan alun lop­pu.”