Aloit­te­len tätä blo­gi­teks­tiä kes­ken Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen lop­pi­ais­päi­vien. Oli kes­kus­te­lu­ti­lai­suus, joka pani tart­tu­maan ky­nään.

Olen lap­ses­ta as­ti is­tu­nut seu­rois­sa ja kuun­nel­lut tai ai­na­kin kuul­lut lu­ke­mat­to­mia saar­no­ja. Sil­ti on asi­oi­ta, jot­ka ker­ta ker­ral­ta ovat lui­su­neet ohi.

Alus­tuk­sen ai­hee­na oli us­kos­sa val­vo­mi­nen. Pu­heen­vuo­ron pyy­tä­jiä ei ol­lut pal­jon, mut­ta kui­ten­kin ai­na, kun edel­li­nen lo­pet­ti, nou­si pyy­det­tä­es­sä jon­kun käsi ylös. Ja kun ei enää nous­sut, pu­heen­joh­ta­ja an­toi alus­ta­jal­le pää­tös­pu­heen­vuo­ron pit­kit­tä­mät­tä kes­kus­te­lua suun­ni­tel­tuun lo­pe­tu­sai­kaan as­ti. Olin sii­tä kii­tol­li­nen. Olim­me jo saa­neet ajat­te­le­mi­sen ai­het­ta.

Kes­kus­te­lus­sa pu­hut­tiin lain kol­man­nes­ta käy­tös­tä. Se on op­pi, jon­ka mu­kaan laki kuu­lui­si kris­ti­tyl­le. Kes­kus­te­lus­sa to­det­tiin, et­tä tämä kä­si­tys ei ole Raa­ma­tun mu­kai­nen. Raa­ma­tun mu­kaan kris­tit­ty elää Ju­ma­lan ar­mon al­la, ei lain. Pyhä Hen­ki ja Ju­ma­lan ar­mo oh­jaa­vat kris­tit­tyä elä­mään us­ko­vai­se­na.

Mit­kä sit­ten ovat lain en­sim­mäi­nen ja toi­nen käyt­tö? Lain en­sim­mäi­nen käyt­tö on poh­ja­na maal­li­sel­le lail­le, sil­le, mi­ten tämä ar­kie­lä­mä saa­daan su­ju­maan. Lain toi­nen käyt­tö ha­vah­dut­taa epä­us­koi­sen ih­mi­sen ta­ju­a­maan oman vi­al­li­suu­ten­sa Ju­ma­lan edes­sä eli he­rät­tää syn­nin­tun­non.

Kun ih­mi­nen saa syn­tin­sä an­teek­si, hän hump­sah­taa Kris­tuk­sen so­vin­to­työn kaut­ta lem­pe­ään ar­mon osal­li­suu­teen. Se kan­taa ja hoi­taa hän­tä ja on ”elä­mäm­me kal­lein asia”. Ju­ma­lan ar­mo kui­ten­kin neu­voo kil­voit­te­le­maan ja elä­mään evan­ke­liu­min ar­von mu­kai­ses­ti.

Vaik­ka ke­nes­tä­kään ih­mi­ses­tä ei ole lain täyt­tä­jäk­si, Ju­ma­lan tah­don nou­dat­ta­mi­nen kuu­luu kris­ti­tyn elä­mään. Sen saa ai­kaan ar­mo, ku­ten kir­jees­sä Tii­tuk­sel­le to­de­taan: ”Ju­ma­lan ar­mo on näet il­mes­ty­nyt pe­las­tuk­sek­si kai­kil­le ih­mi­sil­le, ja se kas­vat­taa mei­tä hyl­kää­mään ju­ma­lat­to­muu­den ja maa­il­mal­li­set hi­mot ja elä­mään hil­li­tys­ti, oi­ke­a­mie­li­ses­ti ja Ju­ma­laa kun­ni­oit­ta­en täs­sä maa­il­mas­sa” (Tiit. 2:11–12).

On loh­dul­lis­ta tie­tää, et­tä Ju­ma­lan huo­len­pi­toon luot­ta­en saan kui­ten­kin ai­na us­koa an­teek­si vää­rät va­lin­ta­ni. Siis ne tai­ta­mat­to­mat ja vir­heel­li­set va­lin­nat, joi­ta tu­lee, vaik­ka ha­lu­aa elää Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti.

Alus­tuk­sen ja kes­kus­te­lun ku­lu­es­sa koin, et­tä vih­doin­kin ym­mär­sin jo­tain sii­tä, mitä lain kol­man­nel­la käy­töl­lä tar­koi­te­taan. Kum­ma, et­tä näin van­hak­si olen elä­nyt kris­til­li­syy­den kes­kel­lä tie­tä­en sa­non­nan, mut­ta sil­le ei mi­nul­la ole ol­lut si­säl­töä.

Oi­val­luk­se­ni oli jo­tain täl­lais­ta: me us­ko­vai­set em­me SUO­RI­TA us­ko­mis­ta, vaan ELÄM­ME us­kos­ta. Raa­mat­tu ei ole la­ki­kir­ja, jos­ta et­sim­me yk­sit­täi­siin ti­lan­tei­siin täs­mä­vas­tauk­sia. Sel­lai­nen Raa­mat­tu oli­si pelk­kä la­ki­kir­ja. Us­ko­val­le se kui­ten­kin on en­nen kaik­kea to­dis­tus Kris­tuk­ses­ta.

Joku voi lu­kais­ta blo­gi­ni ja hy­mäh­tää, et­tä oli­ko tuo nyt jo­tain uut­ta – noin­han se on ai­na ol­lut. Eh­kä hän on ym­mär­tä­nyt no­pe­am­min.

Minä tar­vit­sen jos­kus pal­jon ai­kaa ja tois­toa, mut­ta sit­ten oi­val­luk­set ovat­kin rie­mul­li­sia. Sik­si mi­nun kan­nat­taa tul­la seu­roi­hin ker­ta ker­ral­ta, vaik­ka sa­mat teks­tit ja se­li­tyk­set tois­tu­vat ja mo­nes­ti puhe tai pu­heet me­ne­vät huo­non kuu­lon tai len­te­le­vien aja­tus­ten tai päi­vä­le­von vuok­si ohi ta­jun­nan.