Kirsti Wallenius-Riihimäki
Kirsti Wallenius-Riihimäki
Kiitos, Stångin Tuula, maaliskuun blogistasi (6.3.2021). Minäkin olen mummo ja minullekin joskus hihitellään.
Mitähän minun hihittelijäni muistavat mummistaan tämän vuosisadan lopulla? Olisipa heillä edes hitunen sitä lämpöä, joka sinulla oli isovanhempiesi persoonallisia piirteitä kohtaan. Lapset kasvavat meille käsittämättömässä maailmassa. Heidät on myös kasvatettu toisin kuin meidät. Suhde itseen, toisiin ihmisiin ja tavaraan on toinen.
Sinä hihitit salaa siskosi kanssa – nykylapset voivat ihmetellä ja nauraa edessäpäin. Heillä on helpompaa.
Nykyinen mummopolvi oli lapsena hyvin arka arvostelemaan oikeastaan ketään tai mitään edessäpäin – takana kenties sitäkin enemmän. Korkeintaan saatoimme todeta vieressä istuvan ulkonäöstä, että tuosta nenästä puhutaan sitten kotona. Nyt lapset sanovat ajatuksensa edessä. Monesti olen kuullut, että minulla on rumat hampaat. Silloin voin kertoa opettavaisen kauhutarinan: tällaiseksi hampaat tulevat, jollei pienenä pese hampaita. (Äidit eivät anna minun jatkaa opetustani: toki hammasluullakin on vaikutuksensa).
Muistavatko lapset niin kuin Tuula, että mummo touhusi ja komenteli? Silloin he muistavat oikein, vaikka minusta sen voisi unohtaakin. Minun kotini on ihan erilainen kuin heidän. Heiltä on riisuttu kaikki turha. Kotia on helppo siivota, särkyneet tavarat joutavat roskikseen ja ne, mitä ei ole vuoteen käytetty, kiertoon tai kirpputorille. Mummolassa taas on ”nurkat täynnä muinaisuuksia”, puhtaat muovipussit omassa laatikossaan, lahjapaperit naruineen toisessa sekä matonkuteita säkeittäin siltä varalta, että karanteeni joskus loppuu ja pääsen kutomaan mattoja.
Keittiön laatikoissa on mahdottoman jännittäviä vempaimia, kuten pähkinänsärkijä, rosettirauta, fonduepata tykötarpeineen, kauniit masariinivuoat sekä appelsiininkuorintatikku. Kirjoituspöydän tuntumassa ovat mustepullo, mustekynän varsi, siihen erilaisia teriä ja harppeja, laskutikku ja sitä rataa loputtomasti. Niitä on ihana kosketella ja kokeilla, voisiko niillä tehdä jotain. Mielelläni niitä esittelen, jos jaksavat kuunnella ja annan kokeilla, mutta vain minun kanssani. Useimmista osaan sanoa, mitä ne ovat, mutta paljon on sellaista, mitä säilytetään ”kaiken varalta”. Usein saamme mukavia jutteluja, mutta toisinaan lapsista on kivempi tutkia omin päin. Siitä minä en tykkää, ja jos yllätän, niin rähisen. Kuitenkin on jännittävä kokeilla, ehtiikö mummi huomata. Valojakaan ei saa räpsytellä eikä käytävän kaikua kokeilla.
Niin, mitä he mummolastaan sitten vanhoina muistavat? Toivottavasti ei pelkkiä kieltoja, vaikka viimeisistä halauksista on jo toista vuotta ja lapset ovat sinä aikana kasvaneet niin, että heitä on vaikea tuntea. Kodeissa käydään kuulemma syvällisiä ja rakkaudentäyteisiä keskusteluja isovanhempien elinkaaresta ja pohditaan, miten käy, jos he kuolevat. Lapsen realismilla oli eräs tällainen keskustelu päättynyt:
– No, onhan ne kyllä jo aikansa eläneet.
Halaamisen ja halatuksi tulemisen korvikkeeksi rupesin tekemään mollamaijoja, sellaisia mollamummeja, joilla on niin pitkät kädet, että ne voivat halata lasta ja niillä voi halata aikuista. Mollamummeilla on pehmeä olemus, jota voi rutistaa ja jolle voi kuiskutella salaisuuksia.
Kunpa osaisin, niin kauan kuin vielä elän, puhua lapsille hyvästä Jumalasta ja siunata heitä. Kunpa saisin siihen sanat.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys