Kii­tos, Stån­gin Tuu­la, maa­lis­kuun blo­gis­ta­si (6.3.2021). Mi­nä­kin olen mum­mo ja mi­nul­le­kin jos­kus hi­hi­tel­lään.

Mi­tä­hän mi­nun hi­hit­te­li­jä­ni muis­ta­vat mum­mis­taan tä­män vuo­si­sa­dan lo­pul­la? Oli­si­pa heil­lä edes hi­tu­nen sitä läm­pöä, joka si­nul­la oli iso­van­hem­pie­si per­soo­nal­li­sia piir­tei­tä koh­taan. Lap­set kas­va­vat meil­le kä­sit­tä­mät­tö­mäs­sä maa­il­mas­sa. Hei­dät on myös kas­va­tet­tu toi­sin kuin mei­dät. Suh­de it­seen, toi­siin ih­mi­siin ja ta­va­raan on toi­nen.

Sinä hi­hi­tit sa­laa sis­ko­si kans­sa – ny­ky­lap­set voi­vat ih­me­tel­lä ja nau­raa edes­sä­päin. Heil­lä on hel­pom­paa.

Ny­kyi­nen mum­mo­pol­vi oli lap­se­na hy­vin ar­ka ar­vos­te­le­maan oi­ke­as­taan ke­tään tai mi­tään edes­sä­päin – ta­ka­na ken­ties si­tä­kin enem­män. Kor­kein­taan saa­toim­me to­de­ta vie­res­sä is­tu­van ul­ko­nä­ös­tä, et­tä tuos­ta ne­näs­tä pu­hu­taan sit­ten ko­to­na. Nyt lap­set sa­no­vat aja­tuk­sen­sa edes­sä. Mo­nes­ti olen kuul­lut, et­tä mi­nul­la on ru­mat ham­paat. Sil­loin voin ker­toa opet­ta­vai­sen kau­hu­ta­ri­nan: täl­lai­sek­si ham­paat tu­le­vat, jol­lei pie­ne­nä pese ham­pai­ta. (Äi­dit ei­vät an­na mi­nun jat­kaa ope­tus­ta­ni: toki ham­mas­luul­la­kin on vai­ku­tuk­sen­sa).

Muis­ta­vat­ko lap­set niin kuin Tuu­la, et­tä mum­mo tou­hu­si ja ko­men­te­li? Sil­loin he muis­ta­vat oi­kein, vaik­ka mi­nus­ta sen voi­si unoh­taa­kin. Mi­nun ko­ti­ni on ihan eri­lai­nen kuin hei­dän. Heil­tä on rii­sut­tu kaik­ki tur­ha. Ko­tia on help­po sii­vo­ta, sär­ky­neet ta­va­rat jou­ta­vat ros­kik­seen ja ne, mitä ei ole vuo­teen käy­tet­ty, kier­toon tai kirp­pu­to­ril­le. Mum­mo­las­sa taas on ”nur­kat täyn­nä mui­nai­suuk­sia”, puh­taat muo­vi­pus­sit omas­sa laa­ti­kos­saan, lah­ja­pa­pe­rit na­rui­neen toi­ses­sa sekä ma­ton­ku­tei­ta sä­keit­täin sil­tä va­ral­ta, et­tä ka­ran­tee­ni jos­kus lop­puu ja pää­sen ku­to­maan mat­to­ja.

Keit­ti­ön laa­ti­kois­sa on mah­dot­to­man jän­nit­tä­viä vem­pai­mia, ku­ten päh­ki­nän­sär­ki­jä, ro­set­ti­rau­ta, fon­du­e­pa­ta ty­kö­tar­pei­neen, kau­niit ma­sa­rii­ni­vuo­at sekä ap­pel­sii­nin­kuo­rin­ta­tik­ku. Kir­joi­tus­pöy­dän tun­tu­mas­sa ovat mus­te­pul­lo, mus­te­ky­nän var­si, sii­hen eri­lai­sia te­riä ja harp­pe­ja, las­ku­tik­ku ja sitä ra­taa lo­put­to­mas­ti. Nii­tä on iha­na kos­ke­tel­la ja ko­keil­la, voi­si­ko niil­lä teh­dä jo­tain. Mie­lel­lä­ni nii­tä esit­te­len, jos jak­sa­vat kuun­nel­la ja an­nan ko­keil­la, mut­ta vain mi­nun kans­sa­ni. Useim­mis­ta osaan sa­noa, mitä ne ovat, mut­ta pal­jon on sel­lais­ta, mitä säi­ly­te­tään ”kai­ken va­ral­ta”. Usein saam­me mu­ka­via jut­te­lu­ja, mut­ta toi­si­naan lap­sis­ta on ki­vem­pi tut­kia omin päin. Sii­tä minä en tyk­kää, ja jos yl­lä­tän, niin rä­hi­sen. Kui­ten­kin on jän­nit­tä­vä ko­keil­la, eh­tii­kö mum­mi huo­ma­ta. Va­lo­ja­kaan ei saa räp­sy­tel­lä ei­kä käy­tä­vän kai­kua ko­keil­la.

Niin, mitä he mum­mo­las­taan sit­ten van­hoi­na muis­ta­vat? Toi­vot­ta­vas­ti ei pelk­kiä kiel­to­ja, vaik­ka vii­mei­sis­tä ha­lauk­sis­ta on jo tois­ta vuot­ta ja lap­set ovat sinä ai­ka­na kas­va­neet niin, et­tä hei­tä on vai­kea tun­tea. Ko­deis­sa käy­dään kuu­lem­ma sy­väl­li­siä ja rak­kau­den­täy­tei­siä kes­kus­te­lu­ja iso­van­hem­pien elin­kaa­res­ta ja poh­di­taan, mi­ten käy, jos he kuo­le­vat. Lap­sen re­a­lis­mil­la oli eräs täl­lai­nen kes­kus­te­lu päät­ty­nyt:

– No, on­han ne kyl­lä jo ai­kan­sa elä­neet.

Ha­laa­mi­sen ja ha­la­tuk­si tu­le­mi­sen kor­vik­keek­si ru­pe­sin te­ke­mään mol­la­mai­jo­ja, sel­lai­sia mol­la­mum­me­ja, joil­la on niin pit­kät kä­det, et­tä ne voi­vat ha­la­ta las­ta ja niil­lä voi ha­la­ta ai­kuis­ta. Mol­la­mum­meil­la on peh­meä ole­mus, jota voi ru­tis­taa ja jol­le voi kuis­ku­tel­la sa­lai­suuk­sia.

Kun­pa osai­sin, niin kau­an kuin vie­lä elän, pu­hua lap­sil­le hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja siu­na­ta hei­tä. Kun­pa sai­sin sii­hen sa­nat.