Vuo­si sit­ten mi­nul­le an­net­tiin mah­dol­li­suus ru­ve­ta Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si. Op­ti­mis­ti­na ajat­te­lin, et­tä kai mi­nul­ta sen­tään 12 aja­tus­ta löy­tyy ko­ko­nai­sen vuo­den ku­lu­es­sa. Ei­pä löy­ty­nyt. De­ad­li­net liu­kui­vat ohi niin, et­tei kynä kä­des­sä käy­nyt.

Vii­me vuon­na krii­si-ih­mi­siä hel­lit­tiin ja tois­tu­vas­ti ke­ho­tet­tiin ot­ta­maan ren­nos­ti. Niin­pä sit­ten olen ot­ta­nut ren­nos­ti ja jät­tä­nyt pie­net­kin lu­pauk­se­ni täyt­tä­mät­tä. Ai­kai­sem­min olen elä­nyt elä­mää­ni lu­ku­jär­jes­tys­ten sii­vit­tä­mä­nä. Loma-ajat­kin oli tuol­loin ryt­mi­tet­tä­vä toi­sel­la ta­val­la. Nii­hin tuli de­ad­li­ne­ja usein enem­män kuin opet­ta­jan lu­ku­jär­jes­tyk­seen. Nyt taas ka­len­te­ris­sa on ol­lut viik­ko vii­kol­ta vä­hem­män mer­kin­tö­jä.

Ta­val­li­sis­ta ru­tii­neis­ta on puut­tu­nut pal­jon: kir­ja­pii­rit, se­ni­o­ri­tuo­ki­ot, jump­pa­vuo­rot, raa­mat­tu­pii­rit, ku­to­ma­ker­hot, mut­ta en­nen kaik­kea seu­ra-ajat. Nii­hin kaik­kiin on ai­kai­sem­min pi­tä­nyt val­mis­tau­tua vaik­ka edes sen ver­ran, et­tä vaih­taa vaat­teet ja pi­tää huo­len, et­tä on ajois­sa pai­kal­la. Net­ti­seu­ro­ja taas voi kuun­nel­la mil­loin ta­han­sa ja mis­sä ku­teis­sa ta­han­sa. Ko­ti­soh­va­seu­ro­ja on ylis­tet­ty: sa­mal­la voi keit­tää kah­vit ja ku­toa su­kan kan­ta­pään – tai rau­hoit­tua hy­vään asen­toon ja he­rä­tä lop­pu­vir­ren ai­kaan. Seu­ra­pen­kis­sä oli kui­ten­kin ai­na ym­pä­ril­lä mui­ta, jot­ka kes­kit­tyi­vät teks­tiin. Kai­paan tut­tua penk­kiä ja lä­hel­le ih­mi­siä, joil­le saan sa­noa: ”Noin mi­nä­kin ha­lu­an us­koa. Saar­naa mi­nul­le epäi­lyk­set an­teek­si.”

Ru­tii­nien ti­lal­le on tul­lut suun­na­ton mää­rä uu­sia haas­tei­ta. Vuo­den alus­sa koin ATK-tai­to­ni ihan riit­tä­vik­si, kun osa­sin teks­tin­kä­sit­te­lyn, ku­vien skan­nauk­sen ja vies­ti­lii­ken­teen sekä pu­he­li­mel­la et­tä tie­to­ko­neel­la. Nyt yri­tän ol­la se­koit­ta­mat­ta kän­nyk­kää, läp­pä­riä, kan­net­ta­vaa (vai ovat­ko kan­net­ta­va ja läp­pä­ri sama asia?) pöy­tä­ko­net­ta, äly­pu­he­lin­ta, kuu­lok­kei­ta, kai­u­tin­ta ja as­ke­lei­ta­ni mit­taa­vaa ran­ne­kel­loa.

Ku­tis­tun ku­tis­tu­mis­ta­ni. Tab­le­tit ei­vät ole enää pur­kis­sa, ti­lit pan­kis­sa ei­kä tuu­bis­sa pelk­kää ham­mas­tah­naa. Mai­lit­kin ovat ihan muu­ta kuin ame­rik­ka­lais­ten ki­lo­met­re­jä. Ai­em­min pil­vis­sä len­te­li len­to­ko­nei­ta. Nyt siel­lä len­te­lee ku­vi­a­ni ja kir­joi­tuk­si­a­ni. Ky­syin jol­ta­kin, et­tä mikä on pod­cast. Hän vil­kai­si mi­nua ja sa­noi hil­jaa, et­tä se on lii­an vai­kea se­li­tet­tä­väk­si.

Kah­den pu­he­li­men ja muu­ta­man kär­si­väl­li­sen ih­mi­sen avul­la olen jos­kus pääs­syt etä­o­pe­tuk­seen. Mut­ta on käy­nyt myös niin, et­tä soit­ta­ja lo­pul­ta huo­kaa: ”Ote­taan vain ta­val­li­nen pu­he­lu.”

Pi­meys on suu­rin juu­ri en­nen au­rin­gon­nou­sua. Luon­nos­sa­kin on vas­ti­kään ta­pah­tu­nut tal­vi­päi­vän sei­saus ja al­ka­nut uu­si vuo­si.Lu­pau­duin vie­lä täk­si vuo­dek­si blo­gin te­ki­jäk­si. Jos­pa sen ai­ka­na löy­tyi­si­vät ne vie­lä puut­tu­vat 11 aja­tus­ta.