Nyt sitten olen päässyt näkemään, millaisissa kuplissa rippikoulutyö tänä kesänä tapahtuu.
Olen Jämsässä. Täällä on kaksi 50 oppilaan rippileiriä. Toinen toimii alakerrassa, suurryhmätilana on juhlasali, majoitus rivitaloissa. Me olemme ylemmissä kerroksissa. Emme sauno, koska saunatilat ovat toisen leirin alueella. Keittiö on remontissa. Siksi ruoka-aikana juoksemme pihan yli suureen telttaan, jonne meille maskinaamoille on lämmitetty Feelian keittoa (höystöjen kanssa). Ruoka-ajat on porrastettu niin, että paikat ehditään desinfioida kuplien välillä.
Kaikki yhteys leirien välillä tapahtuu puhelimen kautta. Tuttuja opettajia uskaltaa tervehtiä kaukaa. Toistemme tunteja emme pidä. Kun meidän ryhmästämme eräs opettaja joutui karanteeniin ja minäkin, kahdesti rokotettu, olin koronatestin takia päivän ”poissa pelistä”, ei muulla henkilökunnalla ollut ainakaan vapaa-ajan ongelmaa! Joskus alkukesästä opistolla oli ollut evakkoleiri Maitoisista ja toinen Kalliosta. Kaikki järjestyi, kun kaikki joustivat.
Joku voi kysyä, että onko tällaisten yli-ikäisten vielä tultava moiseen hulinaan? Ei meitä enää kukaan ole pyytänyt tulemaan – itse pyysimme, että pääsisimme ”vielä tämän kerran”.
Koukkuun voi jäädä monella tavalla. Tuskin rippikoulukoukku on pahimmasta päästä. Rippikoulu muodostuu siitä henkilökunnasta ja niistä nuorista, jotka kulloinkin saamme kanssakulkijoiksemme. Heidän kanssaan muodostamme leirin kokonaisuuden. Omiin kupliimme saamme tuulahduksen nuorempien maailmasta. Saamme olla osana kokonaisuutta, jonka ydin on vuodesta toiseen sama, vaikka ulkonaiset olosuhteet vaihtelevat. Opistokin muuttuu. Lattiat eivät enää narise, väliovet pauku eikä ikkunoista vedä. Eikä vessaan tarvitse jonottaa.
Nuoria seuratessani aloin tajuta, miksi Siionin lauluja oli uudistettava. Omaa kurkkukipua potiessani kuulin yläpihalta rippikoulukonkarimme, kanttorin nelivuotiaan lapsen heleää laulua: ”Älä pelkää, vaikket näekään...” ja alapihalta toiselta ryhmältä ”Armon tuuli kantaa laulua nuoruuden”
Heidän iässään lauloin ”Täällä usein korpimaata kulkeissain` synkät pilvet peittävät mun kotimaan.” 1970-luvulla uudistettiin laulukirjaa ja Hilturannassa helisi ”Kynttilä suitsevainen”. Se ei tahtonut löytää tietään vanhempien suihin. Kullakin ikäpolvella on omat lempilaulunsa. Nyt sain sisältöä 2020-luvun lauluihin.
Omat leiritavarani lisääntyvät ikääntyessäni. Aluksi kaikki mahtui yhteen jenkkikassiin. Nyt ”välttämättömät” täyttävät koko auton. Muistilista pitenee kesä kesältä. Kärpäslätkä tuli mukaan vuosia sitten, lukulamppu silloin, kun opiston sähköjärjestelmää uusittiin. Tietokoneen myötä tarvittiin jatkojohto, viime vuosina kenkälusikka ja suurennuslasi.
Lopettelen nyt kirjoitustani leirin viimeisenä iltana isoimmassa luokassamme. Nuoriso leviää pitkin lattiaa kirjoittamaan kartonkisiin sydämiin tervehdyksiä leiritovereilleen. Jokainen saa kauniita kuvauksia itsestään – sydämiin kun ei saa kirjoittaa kielteisiä asioita. Huomenna on konfirmaatio. Isoset löysivät lauluvarastostaan tällaisia sanoja: ”Kuin parvi pienoisten enkelien he kulkevat kirkkoa päin. – – Isä, lapsias suojele laumassasi, valtakunnassas varjele niin, että kerran meidätkin helmassasi saisit kantaa taivaisiin.” Sen me laulamme, kun alttarilla hyvästelemme heidät.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys