Nyt sit­ten olen pääs­syt nä­ke­mään, mil­lai­sis­sa kup­lis­sa rip­pi­kou­lu­työ tänä ke­sä­nä ta­pah­tuu.

Olen Jäm­säs­sä. Tääl­lä on kak­si 50 op­pi­laan rip­pi­lei­riä. Toi­nen toi­mii ala­ker­ras­sa, suur­ryh­mä­ti­la­na on juh­la­sa­li, ma­joi­tus ri­vi­ta­lois­sa. Me olem­me ylem­mis­sä ker­rok­sis­sa. Em­me sau­no, kos­ka sau­na­ti­lat ovat toi­sen lei­rin alu­eel­la. Keit­tiö on re­mon­tis­sa. Sik­si ruo­ka-ai­ka­na juok­sem­me pi­han yli suu­reen telt­taan, jon­ne meil­le mas­ki­naa­moil­le on läm­mi­tet­ty Fee­li­an keit­toa (höys­tö­jen kans­sa). Ruo­ka-ajat on por­ras­tet­tu niin, et­tä pai­kat eh­di­tään de­sin­fi­oi­da kup­lien vä­lil­lä.

Kaik­ki yh­teys lei­rien vä­lil­lä ta­pah­tuu pu­he­li­men kaut­ta. Tut­tu­ja opet­ta­jia us­kal­taa ter­veh­tiä kau­kaa. Tois­tem­me tun­te­ja em­me pidä. Kun mei­dän ryh­mäs­täm­me eräs opet­ta­ja jou­tui ka­ran­tee­niin ja mi­nä­kin, kah­des­ti ro­ko­tet­tu, olin ko­ro­na­tes­tin ta­kia päi­vän ”pois­sa pe­lis­tä”, ei muul­la hen­ki­lö­kun­nal­la ol­lut ai­na­kaan va­paa-ajan on­gel­maa! Jos­kus al­ku­ke­säs­tä opis­tol­la oli ol­lut evak­ko­lei­ri Mai­toi­sis­ta ja toi­nen Kal­li­os­ta. Kaik­ki jär­jes­tyi, kun kaik­ki jous­ti­vat.

Joku voi ky­syä, et­tä on­ko täl­lais­ten yli-ikäis­ten vie­lä tul­ta­va moi­seen hu­li­naan? Ei mei­tä enää ku­kaan ole pyy­tä­nyt tu­le­maan – it­se pyy­sim­me, et­tä pää­si­sim­me ”vie­lä tä­män ker­ran”.

Kouk­kuun voi jää­dä mo­nel­la ta­val­la. Tus­kin rip­pi­kou­lu­kouk­ku on pa­him­mas­ta pääs­tä. Rip­pi­kou­lu muo­dos­tuu sii­tä hen­ki­lö­kun­nas­ta ja niis­tä nuo­ris­ta, jot­ka kul­loin­kin saam­me kans­sa­kul­ki­joik­sem­me. Hei­dän kans­saan muo­dos­tam­me lei­rin ko­ko­nai­suu­den. Omiin kup­liim­me saam­me tuu­lah­duk­sen nuo­rem­pien maa­il­mas­ta. Saam­me ol­la osa­na ko­ko­nai­suut­ta, jon­ka ydin on vuo­des­ta toi­seen sama, vaik­ka ul­ko­nai­set olo­suh­teet vaih­te­le­vat. Opis­to­kin muut­tuu. Lat­ti­at ei­vät enää na­ri­se, vä­li­o­vet pau­ku ei­kä ik­ku­nois­ta vedä. Ei­kä ves­saan tar­vit­se jo­not­taa.

Nuo­ria seu­ra­tes­sa­ni aloin ta­ju­ta, mik­si Sii­o­nin lau­lu­ja oli uu­dis­tet­ta­va. Omaa kurk­ku­ki­pua po­ties­sa­ni kuu­lin ylä­pi­hal­ta rip­pi­kou­lu­kon­ka­rim­me, kant­to­rin ne­li­vuo­ti­aan lap­sen he­le­ää lau­lua: ”Älä pel­kää, vaik­ket nä­e­kään...” ja ala­pi­hal­ta toi­sel­ta ryh­mäl­tä ”Ar­mon tuu­li kan­taa lau­lua nuo­ruu­den”

Hei­dän iäs­sään lau­loin ”Tääl­lä usein kor­pi­maa­ta kul­keis­sain` syn­kät pil­vet peit­tä­vät mun ko­ti­maan.” 1970-lu­vul­la uu­dis­tet­tiin lau­lu­kir­jaa ja Hil­tu­ran­nas­sa he­li­si ”Kynt­ti­lä suit­se­vai­nen”. Se ei tah­to­nut löy­tää tie­tään van­hem­pien sui­hin. Kul­la­kin ikä­pol­vel­la on omat lem­pi­lau­lun­sa. Nyt sain si­säl­töä 2020-lu­vun lau­lui­hin.

Omat lei­ri­ta­va­ra­ni li­sään­ty­vät ikään­ty­es­sä­ni. Aluk­si kaik­ki mah­tui yh­teen jenk­ki­kas­siin. Nyt ”vält­tä­mät­tö­mät” täyt­tä­vät koko au­ton. Muis­ti­lis­ta pi­te­nee kesä ke­säl­tä. Kär­päs­lät­kä tuli mu­kaan vuo­sia sit­ten, lu­ku­lamp­pu sil­loin, kun opis­ton säh­kö­jär­jes­tel­mää uu­sit­tiin. Tie­to­ko­neen myö­tä tar­vit­tiin jat­ko­joh­to, vii­me vuo­si­na ken­kä­lu­sik­ka ja suu­ren­nus­la­si.

Lo­pet­te­len nyt kir­joi­tus­ta­ni lei­rin vii­mei­se­nä il­ta­na isoim­mas­sa luo­kas­sam­me. Nuo­ri­so le­vi­ää pit­kin lat­ti­aa kir­joit­ta­maan kar­ton­ki­siin sy­dä­miin ter­veh­dyk­siä lei­ri­to­ve­reil­leen. Jo­kai­nen saa kau­nii­ta ku­vauk­sia it­ses­tään – sy­dä­miin kun ei saa kir­joit­taa kiel­tei­siä asi­oi­ta. Huo­men­na on kon­fir­maa­tio. Iso­set löy­si­vät lau­lu­va­ras­tos­taan täl­lai­sia sa­no­ja: ”Kuin par­vi pie­nois­ten en­ke­lien he kul­ke­vat kirk­koa päin. – – Isä, lap­si­as suo­je­le lau­mas­sa­si, val­ta­kun­nas­sas var­je­le niin, et­tä ker­ran mei­dät­kin hel­mas­sa­si sai­sit kan­taa tai­vai­siin.” Sen me lau­lam­me, kun alt­ta­ril­la hy­väs­te­lem­me hei­dät.