Vaik­ka min­kä­lais­ta.

Jos­kus ai­ka mie­len­kiin­tois­ta.

Ja mo­nel­ta osin jän­nit­tä­vää.

Olen ol­lut lap­si ja nuo­ri ja kes­ki-ikäi­nen ja vuo­sia sit­ten siir­ty­nyt eläk­keel­le. En­tä sit­ten? Jo­kai­nen tä­män­kin blo­gin lu­ki­ja on ol­lut lap­si ja nyt on jo­tain sii­tä van­hem­pi. Van­he­ne­mi­nen ja oi­kea van­huus on jo­tain ai­van uut­ta.

Pula-ajan kas­ku ker­too lo­hi­keit­toa ihas­tel­lees­ta po­jas­ta:

– Kyl­lä lo­hi­sop­pa on hy­vää.

– Olet­ko syö­nyt sitä?

– No, en, mut­ta näin kun Ro­va­nie­men mark­ki­noil­la yk­si mies söi.

Mi­nus­ta tuo­ta kas­kua voi so­vel­taa van­he­ne­mi­seen­kin:

– On ka­ma­laa ol­la van­ha.

– Olet­ko ol­lut van­ha?

– No, en, mut­ta olen näh­nyt yh­den ihan huo­no­kun­toi­sen van­huk­sen.

Elä­ke­läi­se­nä saan etuuk­sia, jois­ta nuo­rem­pa­na en osan­nut unek­si­a­kaan. Pit­käs­tä ai­kaa pää­sen puo­lel­la hin­nal­la ju­nas­sa ja lu­kui­siin paik­koi­hin saan alen­nus­ta. Bus­sis­sa (yleen­sä) tar­jo­taan paik­kaa – ja jos sii­tä kii­tän, saan usein su­loi­sen hy­myn.

En enää jak­sa kuun­nel­la ter­veel­li­sen ruu­an ra­vin­to­pyö­räs­tä, vi­ta­mii­nien vält­tä­mät­tö­myy­des­tä tai suo­lan vaa­ral­li­suu­des­ta. Kuun­te­len mie­luum­min sitä tie­tä­jää, joka sa­noo, et­tä kun ih­mi­nen on täyt­tä­nyt 70, se saa syö­dä, mitä tyk­kää. Niin ei voi sa­noa kas­va­val­le nuo­rel­le! Ja si­ten van­huus on myös etuo­i­keus!

Toki van­he­ne­mi­nen tuo muu­ta­kin kuin etuo­i­keuk­sia. Iän taak­se voin pii­lou­tua, mut­ta sil­loin pel­kään muis­ti­ni tai ar­vi­oin­ti­ky­ky­ni pet­tä­vän. Vä­lis­tä kuu­len – luul­ta­vas­ti ke­huk­si tar­koi­te­tun – päi­vit­te­lyn, et­tä ei us­koi­si et­tä olet 80-vuo­ti­as – ja niin te­rä­vä ja ties mitä. Sil­loin ha­lu­ai­sin ker­toa asi­oi­ta, jois­sa minä en ole te­rä­vä, jois­sa tar­vit­sen oi­kai­sua, mut­ta hie­no­tun­tei­ses­ti sa­not­tu­na, sil­lä jos van­huus on tai­to­la­ji, niin VAN­HUK­SEN KOH­TAA­MI­NEN SE VAS­TA ON­KIN ON TAI­TO­LA­JI.

On mu­ka­vaa, kun mi­nun ei tar­vit­se py­syä ajan ta­sal­la, mut­ta saan myön­teis­tä pa­lau­tet­ta, jos hal­lit­sen jo­tain jos­tain ajan­koh­tai­ses­ta asi­as­ta. En­nen oli toi­sin: no­los­tuin, jos en py­sy­nyt kär­ryil­lä tai ai­na­kin py­rin peit­tä­mään tie­tä­mät­tö­myyt­tä­ni.

Ole­tan, et­tä mi­nul­la on oi­keus ol­la no­los­tu­mat­ta, jos se­koi­tan vaik­ka vuo­si­lu­vut 1986 ja 1968. Maa­il­man­kaik­keu­des­sa se on ai­ka pie­ni jut­tu (vaik­ka vuon­na 1986 syn­ty­neel­le se kyl­lä­kään ei ole mi­kään pie­ni jut­tu). Se­koi­tan kyl­lä myös sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta sie­täi­si hä­ve­tä.

Muis­tan ti­lan­tei­ta, jois­sa van­huk­sen pu­heil­le on nau­res­kel­tu. It­se­kin lie­nen ol­lut jos­kus sel­lai­se­na vit­si­nik­ka­ri­na. Hä­pe­än. Nyt­kö mi­nul­le siis nau­res­kel­laan sa­mal­la ta­val­la? Ai­hei­ta kyl­lä löy­tyy.

Keho van­he­nee. Lou­nas­ra­vin­to­las­sa myy­jä an­toi pyy­tä­mät­tä elä­ke­läi­sa­len­nuk­sen. Kun ky­syin, mis­tä hän tie­si, et­tä olen eläk­keel­lä, pää­si hä­nel­tä nau­ru, jos­ta ei mei­nan­nut lop­pua tul­la.

Toi­sen ker­ran aje­lim­me mie­he­ni kans­sa au­tol­la, ja kyy­dis­säm­me oli 11-vuo­ti­as tyt­tö­nen.

Hän ky­syi, et­tä mi­hin jat­kam­me mat­kaa sen jäl­keen, kun olem­me vie­neet hä­net kou­luun.

– Jump­paan.

Sil­loin saim­me kuul­la iha­nan ki­ka­tuk­sen:

– Ka­hek­san­kymp­pi­set voi­mis­te­le­mas­sa.

Sil­loin oli mei­dän vuo­rom­me he­kot­taa. Mie­tim­me: mil­lai­sia kär­ryn­pyö­riä ja pi­ru­et­te­ja ta­ka­penk­ki­läi­sem­me ajat­te­li mei­dän te­ke­vän?

Omaa muut­tu­mis­ta­ni en mei­naa huo­ma­ta, vaik­ka merk­ke­jä löy­tyy joka pai­kas­ta. Ais­tit hau­ras­tu­vat. Lä­hi­nä­kö al­koi hei­ke­tä jo ne­li­kymp­pi­se­nä, ha­ju­ais­ti meni, kun kaa­duin jää­ti­köl­lä, ja su­vul­ta pe­rit­ty huo­no­kuu­loi­suus sen kuin pa­he­nee. Luu­lin kuu­lo­lait­teen aut­ta­van, mut­ta usein se aut­taa vain kuu­le­maan hä­ly­ää­net en­tis­tä pa­rem­min. Jot­kut ää­ni­a­lat ero­tan sel­ke­äs­ti, toi­set puu­rou­tu­vat tai vin­ku­vat. Ai­vot yrit­tä­vät aut­taa, ja tu­lok­se­na on per­soo­nal­li­nen ko­ko­nai­suus asi­ois­ta, joi­ta ali­ta­jun­ta­ni syöt­tää. Sil­loin olen va­ral­ta hil­jaa.

Niin olen sil­loin­kin, kun kas­vo­so­keus (pro­so­pag­no­sia) te­kee tep­po­sia. Kas­vo­so­keus on usein iän myö­tä pa­he­ne­va var­sin ta­val­li­nen vai­va, joka ai­heut­taa no­lo­ja ti­lan­tei­ta: tun­nis­tan huo­nos­ti tai en tun­nis­ta ol­len­kaan ih­mis­tä hä­nen ul­ko­nä­kön­sä pe­rus­teel­la.

Isois­sa seu­rois­sa tämä on to­del­li­nen on­gel­ma. Jos toi­sel­la ei ole vas­taa­vaa hait­ta­te­ki­jää, hän saat­taa louk­kaan­tua ja ke­hit­tää ole­tuk­sen, joka on kau­ka­na oi­ke­as­ta. Mut­ta jos keh­taan ky­syä suo­raan, et­tä kuka olet, ja toi­nen vas­taa ky­sy­myk­see­ni ei­kä pane mi­nua ar­vaa­maan, saam­me mu­ka­van yh­tei­sen het­ken.

Muis­te­lut ovat pit­kän iän val­ta­va aar­re. Osaan yh­dis­tel­lä asi­oi­ta, joi­ta en ole ai­kai­sem­min osan­nut. Mi­nul­la on pit­kä his­to­ri­a­ni, joka te­kee sen mah­dol­li­sek­si. Koen, et­tä mi­nul­la on to­si­aan jo­tain an­net­ta­vaa nuo­rem­mal­le, ja mo­net ovat sii­tä on­nel­li­sia.

Kun en­sim­mäi­sen ker­ran olin muis­ti­tes­tis­sä, ky­sy­myk­set tun­tui­vat höl­möl­tä: Mikä vuo­si / kuu­kau­si / vii­kon­päi­vä on tä­nään? Mis­sä maas­sa / kau­pun­gis­sa olem­me? Nyt ym­mär­rän, et­tä ne ovat oleel­li­sia muis­ta­mi­sen mit­ta­rei­ta.

Mut­ta suh­tau­dun­pa it­see­ni mi­ten myön­tei­ses­ti ta­han­sa, sil­ti syn­kem­pi mi­nä­ni jos­kus pe­lot­te­lee: en­tä, jos elä­mä­ni lo­pus­sa olen muis­ti­sai­raa­na, it­se­päi­se­nä taak­ka­na lä­him­mäi­sil­le ja yh­teis­kun­nal­le, ei­kä mis­tään löy­dy kär­si­väl­li­syyt­tä är­hen­te­le­väl­le komp­lek­si­kim­pul­le?

Sil­loin va­loi­sam­pi mi­nä­ni muis­tut­taa us­kon tuo­mas­ta loh­dul­li­ses­ta nä­ky­mäs­tä: mi­nun­kin lop­pu­suo­ral­le­ni on mää­rät­ty päi­vät, joi­ta ei ole lii­kaa ei­kä lii­an vä­hän, ja niil­lä joka ai­no­al­la on tar­koi­tus – mi­nul­le tai lä­hei­sil­le­ni.