Tätä blo­gia olen kir­joit­ta­nut koko ke­vään, koko ka­ran­tee­ni­a­jan ja oi­ke­as­taan jo pal­jon sitä en­nen.

Ha­lu­an ter­veh­tiä pait­si rip­pi­kou­lu­lai­sia ja hei­dän van­hem­pi­aan, joil­la on ol­lut huo­li nuo­ren­sa rip­pi­kou­lus­ta, ja iso­van­hem­pia ja si­sa­ruk­sia, jot­ka ovat voi­neet muis­tel­la omaa lei­ri­ään, kuka roh­kais­ten, kuka hai­ke­a­na tai su­rul­li­se­na.

Ha­lu­an muis­taa kum­me­ja­kin, joil­le kum­mi­lap­sen ri­pil­le pää­sy on eräs ra­ja­pyyk­ki hei­dän saa­mas­saan luot­ta­mus­teh­tä­väs­sä.

Ihan eri­tyi­ses­ti ajat­te­len hen­ki­lö­kun­taa, jo­hon it­se olen mil­tei koko elä­mä­ni kuu­lu­nut: en­sin lei­ri­läi­se­nä, sit­ten lei­ri­läis­ten ka­ve­ri­na, iso­se­na, opet­ta­ja­na ja lo­pul­ta opet­ta­jan apu­lai­se­na ja tänä ke­sä­nä yli-ikäi­se­nä, osin ul­ko­puo­li­se­na.

Sit­ten tuli poik­keus­ti­la ja kaik­ki muut­tui. Se, mitä olin kir­joit­ta­nut, ei enää ol­lut­kaan ajan­koh­tais­ta.

Vii­mein huh­ti­kuun puo­li­vä­lis­sä ky­syin SRK:n per­he- ja di­a­ko­ni­a­työn asi­an­tun­ti­jal­ta Ma­ti­as Mu­ho­lal­ta, mitä yleen­sä­kään voi­si kir­joit­taa rip­pi­kou­lus­ta blo­gi­teks­tii­ni, joka il­mes­tyy vas­ta ke­sä­kuus­sa. Sain täl­lai­sen vas­tauk­sen: ”Teem­me jat­ku­vas­ti töi­tä, jot­ta tä­män ke­sän rip­pi­kou­lu­lais­ten ai­nut­laa­tui­nen ko­ke­mus oli­si myös näis­sä poik­keu­so­lo­suh­teis­sa mah­dol­li­sim­man hyvä. Odot­ta­van ai­ka on pit­kä niin ko­deis­sa kuin hen­ki­lö­kun­nan kes­kuu­des­sa. Em­me ole ha­lun­neet an­taa tie­toa pirs­ta­lei­na vaan mah­dol­li­sim­man kat­ta­vas­ti. Tai­vaan Isän tie­dos­sa yk­sin on, mi­ten se lop­pu­jen lo­puk­si me­nee. Ru­kous ja pyyn­tö on, et­tä lei­ri­läi­set, myös hen­ki­lö­kun­ta, sai­si­vat vah­vis­tua us­kos­sa kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan.”

Lo­pul­ta ra­joi­tuk­set lie­ve­ni­vät. Kuu­lin uu­sia päi­vä­mää­riä ja kä­sit­tei­tä. SRK:lla ra­ken­net­tiin sys­tee­miä, jol­la noin 2500 nuo­ren rip­pi­kou­lu voi­tai­siin to­teut­taa – ala­ti muut­tu­vien sää­dös­ten puit­teis­sa. Jot­kut te­ki­vät etä­työ­tä ko­dis­sa, jois­sa ”taus­ta­vai­kut­ta­jat” ovat saat­ta­neet lei­keis­sään kis­kais­ta isän joh­dot sei­näs­tä. Työn oli kui­ten­kin jat­kut­ta­va.

Tou­ko­kuus­sa Päi­vä­mie­hes­sä oli rie­mul­li­nen tie­to: rip­pi­kou­lut saa­daan pi­tää! Ra­joi­tuk­set huo­mi­oi­den, osin etä­nä, osin lä­hi­o­pe­tuk­se­na. Mo­net asi­at ovat toi­sin kuin alun pe­rin oli suun­ni­tel­tu. Eräs­kin rip­pi­kou­lu­lai­nen vies­ti hä­dis­sään iso­sel­leen, et­tä mi­ten hän voi­si suo­rit­taa di­a­ko­ni­a­teh­tä­vän, jos­sa pyy­det­tiin ot­ta­maan yh­teyt­tä jo­hon­kin ko­ti­sii­o­nin yk­si­näi­seen van­huk­seen. ”En minä tun­ne yh­tään ai­nut­ta van­hus­ta, jon­ka pu­he­lin­nu­me­ron voi­sin saa­da!” nuo­ri miet­ti. Tä­mä­kin jär­jes­tyi.

Moni oli lu­pau­tu­nut lei­ri­hen­ki­lö­kun­taan jo vii­me elo­kuus­sa, mut­ta sen jäl­keen oli tul­lut es­tei­tä. Vaik­ka­pa sik­si, et­tä yli seit­sen­kymp­pi­set, ku­ten minä, ei­vät voi osal­lis­tua lä­hi­o­pe­tuk­seen. Hei­dän ti­lal­leen oli han­kit­ta­va uu­si ih­mi­nen.

Tou­ko­kuun lo­pul­la tui­jo­tin tie­to­ko­net­ta – pys­tyin sen avul­la osal­lis­tu­maan rip­pi­kou­lun etä­o­pe­tuk­seen. Naa­pu­rin ala­kou­lu­lai­nen oli hä­ly­tet­ty neu­vo­maan, mis­tä mi­nun oli­si mil­loin­kin pai­net­ta­va ja mitä ym­mär­ret­tä­vä. Ruu­dul­la oli pari sa­taa pien­tä pal­loa. Jo­kai­sen nii­den ta­ka­na oli joku ih­mi­nen, joka en­si ke­sä­nä vas­taa jon­kun lei­rin jos­tain työ­muo­dos­ta. Siis jo­kai­sen pal­lon ta­ka­na oli elä­vä ih­mi­nen.

Tou­ko­kuus­sa oli ko­di­nil­ta, joka kuu­lui yh­te­nä osi­o­na rip­pi­kou­luun. (

Voit kuun­nel­la sen tääl­tä.) Sil­loin moni asia sel­vi­si.

”Di­gi­loik­ka” on mi­nul­la kui­ten­kin vie­lä te­ke­mät­tä, vaik­ka pie­niä di­gi­py­räh­dyk­siä on­kin ta­pah­tu­nut. Hel­pom­min loi­kin men­nei­syy­teen, jos­sa asi­at tun­tui­vat sel­ke­äm­mil­tä. Muis­tin ke­vät­tä 1963, jol­loin Hel­sin­gin van­han rau­ha­nyh­dis­tyk­sen har­mo­ni­par­ven nur­kas­ta sä­tei­li kii­tol­li­suut­ta ja on­nea: kak­si tu­le­vaa rip­pi­kou­lu­no­pet­ta­jaa oli juu­ri löy­tä­nyt toi­sen­sa.

Nyt hei­dän koh­dal­taan työ­sar­ka on ohi. Mut­ta hei­dän lap­sen­sa osal­lis­tui ko­din il­lan jär­jes­tä­mi­seen sa­mas­sa hen­ges­sä kuin van­hem­pan­sa. Su­ku­pol­vet vaih­tu­vat.

Niin, se ih­mi­sen elä­mä. Se on kuin käm­me­nen le­veys tai ei mi­tään. Siis ei mi­tään.