Luopuminen on vaikeaa, mutta liika luopuminen harmillista. Olin liki 40 vuotta lukion uskonnon ja psykologian opettajana. Ammattikirjallisuutta ja mappeja ehti kertyä kirjahyllykaupalla: tutkimuksia, kustantajien kalvopohjia, omia ja toisilta saatuja tuntisuunnitelmia – kaikenlaista, mikä aikanaan oli välttämätöntä, mutta ei eläkeiässä.
Ei tavara kuitenkaan ole turhaa. Onneksi olen säästänyt monisteiden "nurjia puolia”. Kääntelin äsken tyhjiä papereitani. Silmääni osui fysiologisen psykologian opetusmateriaalia 1900-luvun lopulta. ”Luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks”, kuten J. L. Runeberg tutustuessaan vänrikki Ståhlin elämään. Olenko tosiaan saanut opettaa noin tarpeellisia ja kiinnostavia asioita? Esimerkiksi tällaisia: mitä on stressi ja miten sen aiheuttamaa ongelmatilannetta voidaan kartoittaa? Ilmeisesti saman oppitunnin kevennyksenä oli standardoimaton kysely ”tunne itsesi – ymmärrä muita”.
Toki asiasta on loputtomasti uudempaa ja tutkitumpaa tietoa. Mutta minä nautin, kun saan tehdä itselleni testejä, jotka on tarkoitettu kasvavalle nuorisolle, ja todeta, että stressin syyt ja tuntemukset muuttuvat iän myötä.
Taidan etsiä jostain 1900-luvun lopun oppikirjoja ja katsoa, millaisten asioiden opettamisella aikoinaan tienasin turvatut eläkepäiväni.
Esimerkiksi tällainen ongelman kartoitus:
1. Mikä minua huolestuttaa?
2. Mille asialle en tässä tilanteessa mahda mitään?
3. Mitkä asiat ovat tämän tilanteen hyvät puolet?
4. Mitkä ovat pahimmat pelkoni tässä tilanteessa?
5. Mitä voin niille tehdä?
Niin vanhaksi en taida tulla, etten tuolloin tällöin tarvitsisi kartoittaa ongelmieni syitä, seurauksia ja ratkaisuvaihtoehtoja. Mitä siis nuukailustani opin? Sen, että on syytä harkita, kannattaako kaikkea nyt-tarpeetonta hävittää!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys