Olin ke­sä­häis­sä.

Vih­ki­toi­mi­tus päät­tyi. Väki siir­tyi kirk­ko­pi­hal­le ja jäi odot­ta­maan mor­sius­pa­ria, joka tra­di­ti­on mu­kaan saa­pui vii­mei­se­nä, py­säh­tyi por­tai­den ylä­ta­san­teel­le, ter­veh­ti juh­la­vä­keä ja läh­ti koh­ti van­haa au­toa. Tai yrit­ti läh­teä. Rii­si­ryy­ni­sa­teen si­jas­ta hei­dät peit­ti saip­pu­a­kup­la­pil­vi, sata, ei kun tu­hat, mon­ta tu­hat­ta kup­laa. Hää­pa­ri yrit­ti väis­tel­lä nii­tä, lap­set läp­sy­tel­lä rik­ki kä­sil­lä tai kie­lel­lä. Vä­lil­lä oli ko­ko­nai­sia kup­la­jo­no­ja, jot­ka ha­jo­si­vat tör­mä­tes­sään toi­siin­sa tai len­si­vät tai­vaan tuu­liin ja sär­kyi­vät ai­ka­naan. Ei­kä ku­kaan tien­nyt, mikä niis­tä oli ”mi­nun kup­la­ni”.

Niin, kup­la! Sii­nä taas sana, jol­le ko­ro­na-ai­ka on an­ta­nut uu­den si­säl­lön. Ke­vääl­lä rip­pi­kou­lu­ja­kin kaa­vail­tiin kup­li­na: ku­kin opis­ke­li­ja si­joi­tet­tai­siin tiet­tyyn kup­laan, jon­ka kans­sa hän kul­ki­si koko rip­pi­kou­lun. Tä­män kuun lo­pul­la pää­sen it­se nä­ke­mään, mil­lai­sis­sa kup­lis­sa nuo­rem­me nyt kul­ke­vat.

Tai pää­sen­kö ko­ke­maan? Tun­tuu, et­tä ih­mi­set ovat nyt lii­an mo­nen kup­lan vai­ku­tus­pii­ris­sä. En saa ai­na yh­teyt­tä sii­hen ih­mi­seen, jon­ka kans­sa kes­kus­te­len. Nuo­ri kul­kee kän­nyk­kä kou­ras­sa ja na­pu­tuk­sen toi­ses­sa pääs­sä on mi­nul­le tun­te­ma­ton ih­mi­nen. Hä­nel­le asi­at vies­ti­te­tään re­aa­li­a­jas­sa.

Usein na­pu­tuk­sen toi­ses­sa pääs­sä on ko­ko­nai­nen ih­mis­ryh­mä, joka puo­les­taan on yh­tey­des­sä mo­niin kan­na­not­ta­jiin. Kän­nyk­kä rap­sah­taa vik­ke­läs­ti kiin­ni, jos nuo­ri yl­lä­te­tään. Muu­ta­man ker­ran on teh­nyt mie­li ky­syä, et­tä olit­ko sinä jou­ta­vil­la si­vus­toil­la. On­ko enää ih­me, jos hä­nen on vai­kea kuun­nel­la vaik­ka­pa ne­tis­tä tu­le­vaa seu­ra­pu­het­ta?

Kaik­ki­al­la on ryh­miä, ja jo­kai­nen meis­tä kuu­luu ja on kuu­lu­nut mo­neen ryh­mään, jois­ta niis­tä­kin voi­si ny­kyi­sin käyt­tää sa­naa kup­la: mei­dän per­he, mei­dän luok­ka, mei­dän ta­lon asuk­kaat, keit­ti­ö­ryh­mät, sa­mal­la mat­kal­la ol­leet, me rus­ke­a­sil­mäi­set, lis­taa voi­si jat­kaa lo­put­to­miin. On tur­val­lis­ta tun­tea kuu­lu­van­sa jo­hon­kin ryh­mään, jo­hon­kin kup­laan.

Jos­kus blo­gi­ni il­mes­ty­mi­sen jäl­keen olen saa­nut pal­jon ka­ve­ri­pyyn­tö­jä. En tie­dä, eh­dot­taa­ko kone mi­nul­le ka­ve­rik­si jo­kai­sen, joka on lu­ke­nut aja­tuk­si­a­ni vai on­ko jou­kos­sa oi­kei­ta tu­tus­tu­mis­pyyn­tö­jä. En ole hy­väk­sy­nyt niis­tä ai­nut­ta­kaan. Ha­lu­an koh­da­ta jo­kai­sen ka­ve­rin ja ys­tä­vän il­man vä­li­kä­siä. Sen si­jaan säh­kö­pos­ti­kom­ment­tei­hin vas­taan hy­vin mie­lel­lä­ni.

En­tä, jos ei tun­ne kuu­lu­van­sa enää mi­hin­kään ryh­mään: kup­la­ket­jut ha­jo­a­vat ir­ral­li­sik­si pal­loik­si. Hy­lä­tyk­si tu­le­mi­sen pe­los­sa saat­taa vii­mei­nen­kin va­lon­sä­de ka­do­ta.

Jon­kun ei kui­ten­kaan tar­vit­se ka­do­ta. Mi­ten fi­lip­pi­läis­kir­jees­sä he­rä­tel­lään­kään toi­voa:

Mi­nun We­lie­ni / em­be mine taid­ha sa­noa / et­te mine io it­ze sen olen kä­sit­te­nyt. Mut­ta yd­hen mine sa­non / Mine wnohd­han sen quin ta­ca­pe­rin on / ia we­ny­ten mi­nu­ni sen pe­res­te quin ed­hes­se on.

Seu­ra­cat mi­nua rac­kat We­liet / ia cat­zo­cat hei­den pä­lens / iot­ca nin wa­el­dau­at quin me ole­ma teil­le Esi­cuu­a­xi / ia sa­mo­an sen edes­pan­nun Maa­lin iel­kin / sen Cal­lin tau­a­ran iel­kin / io­ca edes­pi­te ne Ju­ma­lan tai­ua­li­set Cut­zu­mi­set Chris­tu­se­sa Ie­su­se­sa.

Hy­vin vä­hän minä tuos­ta kes­ki­ai­kai­ses­ta raa­ma­tun­teks­tis­tä (vuo­del­ta 1548) ym­mär­rän, mut­ta kui­ten­kin sen, et­tä mi­nun kan­nat­taa unoh­taa ta­ka­pe­rin ole­vat asi­at ja ve­nyä koh­ti edes­sä ole­vaa maa­lia ja sa­mo­ta en­tis­ten py­hien as­ke­leis­sa.

Yri­tän vä­hen­tää kup­lia, jois­sa it­se kul­jen ja säi­lyt­tää sen kup­lan, jo­hon Paa­va­li fi­lip­pi­läis­kir­jees­sä ke­hot­taa (Fil.13–14).