Kirs­ti Wal­le­nius-Rii­hi­mä­ki

Aloi­tin tä­män blo­gin lo­ka­kuus­sa, jol­loin ko­ro­na-aal­to oli ma­ta­lam­pa­na. Op­ti­mis­ti­na ku­vit­te­lin, et­tä vaa­ra oli­si ohi. Nyt, jou­lu­kuun al­ku­puo­lel­la tie­dän, et­ten lo­ka­kuus­sa tien­nyt – tai en hy­väk­sy­nyt – sitä, mitä muut eh­kä ta­ju­si­vat tau­din le­vi­ä­mi­sen herk­kyy­des­tä.

On­han tämä pan­de­mi­a­jak­so ol­lut ai­ka­moi­nen pro­ses­si. Sen myö­tä moni asia on men­nyt uu­sik­si. Ul­ko­puo­li­set vi­rik­keet sul­keu­tui­vat ker­ta­hei­tol­la. Os­tok­set tuo­tiin ala­o­vel­le, ei­kä tuo­jal­le saa­nut kuin kau­kaa vil­kut­taa kii­tok­sek­si. Puo­li­son kans­sa kah­des­taan saim­me liik­kua lä­hi­maas­tos­sa, mut­ta kun vauh­tim­me ovat eri­lai­set, oli hel­pom­pi kul­kea omaan tah­tiin. Ar­keen oli löy­det­tä­vä uu­si si­säl­tö.

Tyt­tö­kir­jo­jen in­noit­ta­ma­na olen aloit­ta­nut päi­vä­kir­jo­jen kir­joit­ta­mi­sen 11-vuo­ti­aa­na tyy­lil­lä ”Ra­kas päi­vä­kir­ja”. Kir­jat ovat kul­ke­neet mu­ka­na­ni elä­män­vai­hees­ta toi­seen, ja nii­tä on ker­ty­nyt us­ko­ma­ton mää­rä. Jos­sain vai­hees­sa olin nu­me­roi­nut ne ai­ka­jär­jes­tyk­seen. Nyt aloin tu­tus­tua it­see­ni en­sin lu­ke­mal­la kir­jat jär­jes­tyk­ses­sä läpi, sit­ten kir­joit­ta­mal­la puh­taak­si asi­oi­ta, jot­ka nyt tun­tui­vat säi­lyt­tä­mi­sen ar­voi­sil­ta.

Se oli mel­koi­nen seik­kai­lu yh­den ih­mi­sen kas­vu­vai­hei­siin.

Mi­nun on ai­na ol­lut vai­kea avau­tua asi­ois­ta­ni toi­sil­le ih­mi­sil­le, ja niin päi­vä­kir­jas­ta tuli ”pa­ras ys­tä­vä­ni”. Ker­roin sil­le kai­ken, mikä mie­leen put­kah­ti, yleen­sä ai­ka vä­häl­lä sen­suu­ril­la. Yk­si­tois­ta­vuo­ti­aa­na oli mai­nit­se­mi­sen ar­vois­ta, et­tä olin os­ta­nut omil­la ra­hoil­la­ni pe­ga­moi­di­sen rin­ta­ko­run, jol­le lo­pul­ta an­noin ni­men Kis­sa Kii­lu­sil­mä. Kou­lu­a­si­ois­ta ker­roin uu­vut­ta­van pik­ku­tar­kas­ti.

Jos­sain mur­ro­si­än alus­sa tun­ne-elä­mä voi­mis­tui. Kaik­ki oli hir­ve­än kau­he­aa tai jä­ri­syt­tä­vän iha­naa, niin ih­mi­set kuin asi­at. Sil­loin myös us­kon asi­at tu­li­vat oma­koh­tai­sik­si.

He­rää­vä sek­su­aa­li­suus ja kiin­nos­tus toi­seen su­ku­puo­leen oli kau­an kai­ken­lais­ten sym­bo­lien ta­ka­na, sit­ten ihas­tuk­si­na ja ru­kouk­si­na. Lo­pul­ta ko­men­te­lin Tai­vaan Isää. An­noin neu­vo­ja, mi­ten hä­nen oli­si koh­del­ta­va mi­nua, ma­ri­sin ja tein hil­pei­tä vaih­to­kaup­po­ja. Jan­ku­tuk­se­ni tu­ek­si muis­tin Jee­suk­sen ope­tus­ta pyy­tä­jäs­tä, jota ys­tä­vä nou­see pal­ve­le­maan sen täh­den, et­tä tämä hel­lit­tä­mät­tä pyy­tää (Luuk. 11:5–13).

Jos Tai­vaan Isä kes­kus­te­li­si kans­sam­me ”mei­dän kie­lel­lä”, oli­si vas­taus kai­ke­ti ol­lut jo­tain täl­lais­ta: ”Älä hä­täi­le ja hös­sö­tä. Kyl­lä minä kuu­len vä­hem­mäl­lä­kin. Ja kyl­lä minä an­na si­nul­le, mitä tar­vit­set, mut­ta en vält­tä­mät­tä sitä, mitä lai­tat eh­dol­le en­kä sil­lä ai­ka­tau­lul­la, min­kä sinä mää­räät. Ja saat ne lap­set­kin, mut­ta minä rat­kai­sen, mi­ten ne saat.”

Iän li­sään­ty­es­sä tun­ne-elä­mä ta­sa­pai­not­tui. Aloin ym­mär­tää, et­tä Ju­ma­lan suun­ni­tel­mis­sa elä­mäl­lä­ni on sel­keä jär­ki, vaik­kei sii­hen lii­ty omaa per­het­tä. Ys­tä­vät tu­li­vat yhä tär­ke­äm­mik­si. Sain hy­vin pit­kän ja hy­vin ar­vok­kaan sink­ku­a­jan, elä­mään kas­va­mi­sen ar­mon il­man omaa per­het­tä.

Sain lu­ke­mat­to­man mää­rän sy­viä ih­mis­suh­tei­ta. Aloim­me jopa suun­ni­tel­la yh­teis­tä lop­pu­e­lä­män asu­mis­ta. Ne oli­vat kieh­to­via ide­oi­ta: Kul­la­kin oli­si riit­tä­väs­ti omaa ti­laa, mut­ta sit­ten en­nen kaik­kea yh­tei­siä ti­lo­ja ruo­kai­lua, seu­rus­te­lua ja har­ras­tuk­sia var­ten. Pi­ha­ra­ken­nuk­ses­sa asui­si pir­teä talk­ka­ri­per­he huo­leh­ti­mas­sa kai­ken­lai­ses­ta. Meil­lä oli­si oma Hi­a­ce, jol­la isän­tä tai emän­tä kus­kai­si mei­tä seu­roi­hin ja Mai­toi­siin ja kirp­pu­to­reil­le ja kai­ken­lai­siin rien­toi­hin. Toki täl­lai­nen mak­sai­si, mut­ta olim­me­han me jo vuo­si­kym­me­net sääs­tä­neet su­kan var­teen yh­tä ja tois­ta. Tai­vaan Isä kai seu­ra­si kiin­nos­tu­nee­na in­to­am­me, mut­ta an­toi sen haa­lis­tua. Tai­si­vat unel­mam­me ol­la suu­rem­pia kuin yh­teen hii­leen pu­hal­ta­mis­tai­tom­me.

Mi­nun koh­dal­la­ni suun­ni­tel­miin tuli to­taa­li muu­tos: avi­o­liit­to. Sain puo­li­so­ni ja suu­ren per­heen, vas­tauk­sen nuo­ruu­den ru­kouk­sii­ni, mut­ta toi­ses­sa muo­dos­sa kuin olin it­se kaa­vail­lut. Sain mi­nul­le so­pi­vam­man.

Enää mi­nun ei tar­vit­se teh­dä Tai­vaan Isäl­le toi­min­ta­suun­ni­tel­maa. Kan­ta­pään kaut­ta olen op­pi­nut yh­den pyyn­nön: ”Se on sun oma huo­les mua hoi­taa lop­pu­hun. Sä ve­dit mi­nut puo­lees, mä pi­täyn si­nu­hun.” (SL 1963 110:7. Sä­vel on sama kuin ny­kyi­sen lau­lu­kir­jan lau­lus­sa nu­me­ro 63 Jee­sus, ei ver­taa sul­le.)

Hy­myi­len omil­le lap­suu­de­nai­kai­sil­le ru­kouk­sil­le­ni. Täl­lä het­kel­lä ai­noa tur­va on so­kea luot­ta­mus sii­hen, et­tä Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta. Hän ei tar­vit­se mi­nul­ta neu­vo­ja. Se, mitä hän te­kee, on oi­kein.