Kirsti Wallenius-Riihimäki
Aloitin tämän blogin lokakuussa, jolloin korona-aalto oli matalampana. Optimistina kuvittelin, että vaara olisi ohi. Nyt, joulukuun alkupuolella tiedän, etten lokakuussa tiennyt – tai en hyväksynyt – sitä, mitä muut ehkä tajusivat taudin leviämisen herkkyydestä.
Onhan tämä pandemiajakso ollut aikamoinen prosessi. Sen myötä moni asia on mennyt uusiksi. Ulkopuoliset virikkeet sulkeutuivat kertaheitolla. Ostokset tuotiin alaovelle, eikä tuojalle saanut kuin kaukaa vilkuttaa kiitokseksi. Puolison kanssa kahdestaan saimme liikkua lähimaastossa, mutta kun vauhtimme ovat erilaiset, oli helpompi kulkea omaan tahtiin. Arkeen oli löydettävä uusi sisältö.
Tyttökirjojen innoittamana olen aloittanut päiväkirjojen kirjoittamisen 11-vuotiaana tyylillä ”Rakas päiväkirja”. Kirjat ovat kulkeneet mukanani elämänvaiheesta toiseen, ja niitä on kertynyt uskomaton määrä. Jossain vaiheessa olin numeroinut ne aikajärjestykseen. Nyt aloin tutustua itseeni ensin lukemalla kirjat järjestyksessä läpi, sitten kirjoittamalla puhtaaksi asioita, jotka nyt tuntuivat säilyttämisen arvoisilta.
Se oli melkoinen seikkailu yhden ihmisen kasvuvaiheisiin.
Minun on aina ollut vaikea avautua asioistani toisille ihmisille, ja niin päiväkirjasta tuli ”paras ystäväni”. Kerroin sille kaiken, mikä mieleen putkahti, yleensä aika vähällä sensuurilla. Yksitoistavuotiaana oli mainitsemisen arvoista, että olin ostanut omilla rahoillani pegamoidisen rintakorun, jolle lopulta annoin nimen Kissa Kiilusilmä. Kouluasioista kerroin uuvuttavan pikkutarkasti.
Jossain murrosiän alussa tunne-elämä voimistui. Kaikki oli hirveän kauheaa tai järisyttävän ihanaa, niin ihmiset kuin asiat. Silloin myös uskon asiat tulivat omakohtaisiksi.
Heräävä seksuaalisuus ja kiinnostus toiseen sukupuoleen oli kauan kaikenlaisten symbolien takana, sitten ihastuksina ja rukouksina. Lopulta komentelin Taivaan Isää. Annoin neuvoja, miten hänen olisi kohdeltava minua, marisin ja tein hilpeitä vaihtokauppoja. Jankutukseni tueksi muistin Jeesuksen opetusta pyytäjästä, jota ystävä nousee palvelemaan sen tähden, että tämä hellittämättä pyytää (Luuk. 11:5–13).
Jos Taivaan Isä keskustelisi kanssamme ”meidän kielellä”, olisi vastaus kaiketi ollut jotain tällaista: ”Älä hätäile ja hössötä. Kyllä minä kuulen vähemmälläkin. Ja kyllä minä anna sinulle, mitä tarvitset, mutta en välttämättä sitä, mitä laitat ehdolle enkä sillä aikataululla, minkä sinä määräät. Ja saat ne lapsetkin, mutta minä ratkaisen, miten ne saat.”
Iän lisääntyessä tunne-elämä tasapainottui. Aloin ymmärtää, että Jumalan suunnitelmissa elämälläni on selkeä järki, vaikkei siihen liity omaa perhettä. Ystävät tulivat yhä tärkeämmiksi. Sain hyvin pitkän ja hyvin arvokkaan sinkkuajan, elämään kasvamisen armon ilman omaa perhettä.
Sain lukemattoman määrän syviä ihmissuhteita. Aloimme jopa suunnitella yhteistä loppuelämän asumista. Ne olivat kiehtovia ideoita: Kullakin olisi riittävästi omaa tilaa, mutta sitten ennen kaikkea yhteisiä tiloja ruokailua, seurustelua ja harrastuksia varten. Piharakennuksessa asuisi pirteä talkkariperhe huolehtimassa kaikenlaisesta. Meillä olisi oma Hiace, jolla isäntä tai emäntä kuskaisi meitä seuroihin ja Maitoisiin ja kirpputoreille ja kaikenlaisiin rientoihin. Toki tällainen maksaisi, mutta olimmehan me jo vuosikymmenet säästäneet sukan varteen yhtä ja toista. Taivaan Isä kai seurasi kiinnostuneena intoamme, mutta antoi sen haalistua. Taisivat unelmamme olla suurempia kuin yhteen hiileen puhaltamistaitomme.
Minun kohdallani suunnitelmiin tuli totaali muutos: avioliitto. Sain puolisoni ja suuren perheen, vastauksen nuoruuden rukouksiini, mutta toisessa muodossa kuin olin itse kaavaillut. Sain minulle sopivamman.
Enää minun ei tarvitse tehdä Taivaan Isälle toimintasuunnitelmaa. Kantapään kautta olen oppinut yhden pyynnön: ”Se on sun oma huoles mua hoitaa loppuhun. Sä vedit minut puolees, mä pitäyn sinuhun.” (SL 1963 110:7. Sävel on sama kuin nykyisen laulukirjan laulussa numero 63 Jeesus, ei vertaa sulle.)
Hymyilen omille lapsuudenaikaisille rukouksilleni. Tällä hetkellä ainoa turva on sokea luottamus siihen, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Hän ei tarvitse minulta neuvoja. Se, mitä hän tekee, on oikein.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys