Tar­vit­sen te­rä­viä lyi­jy­ky­niä ja pal­jon mo­nis­tei­den nur­jia puo­lia. Pula-ajan ih­mi­se­nä mi­nus­ta on tur­ha käyt­tää kon­sep­tik­si uut­ta pa­pe­ria. Eläk­keel­le jää­des­sä­ni hä­vi­tin tur­han ope­tus­ma­te­ri­aa­lin, ja sii­tä riit­tää so­pi­vaa pa­pe­ria lo­puk­si elä­mää. Tar­vit­sen myös hy­vän kir­joi­tu­sa­lus­tan. Ja no­ja­tuo­lin ja ma­ta­lan pöy­dän, jol­le voi nos­taa vil­la­suk­kai­set ja­lat.

Kun lo­pul­ta alan koo­ta jut­tua, yri­tän löy­tää te­ke­mä­ni luon­nok­set. Nii­tä on mon­ta. Joku on hu­kas­sa, tois­ta ei löy­dy, kol­mas on men­nyt jo pa­pe­ri­ko­riin ja jo­tain aja­tus­ta ei ole kir­joi­tet­tu­kaan muis­tiin. Mut­ta mon­ta on siel­lä, mis­sä nii­den pi­ti­kin ol­la.

En ole moit­ti­nut it­se­ä­ni täl­lai­ses­ta mo­niu­lot­tei­ses­ta te­ke­mi­ses­tä sen jäl­keen, kun tu­tus­tuin li­ne­aa­ri­seen ja syk­li­seen ajat­te­lu­ta­paan. Seu­ra­sin täs­tä nä­kö­kul­mas­ta eri­lai­sia väi­tös­kir­jan te­ki­jöi­tä.

Kun li­ne­aa­rik­ko päät­tää teh­dä väi­tös­kir­jan, hän va­lit­see ai­heen, suun­nit­te­lee ajan­käy­tön, ete­nee pro­ses­sis­ta toi­seen, ja asi­at tu­le­vat hä­nen ko­neel­leen jä­sen­nel­tyi­nä tie­dos­toi­na. Jos hän käyt­tää ky­nää, se on kuu­la­ky­nä. Väi­tös­ti­lai­suu­des­sa hän puo­lus­taa tut­ki­mus­taan sel­keil­lä fak­toil­la. Jos joku ky­see­na­lais­taa hä­nen pää­tel­mi­ään, luu­len­pa, et­tä ky­see­na­lais­ta­ja on vää­räs­sä.

Syk­lik­ko­kin in­nos­tuu tut­ki­muk­ses­ta, löy­tää ai­na uu­sia kiin­nos­ta­via asi­oi­ta ja niis­tä löy­ty­viä rön­sy­jä, tut­ki­muk­sen koh­de vaih­tuu ker­ta ker­ral­ta ja väi­tös­kir­ja voi jää­dä haa­veek­si. Sil­ti työ jat­kuu, syk­lik­ko pu­huu ide­ois­taan, saa toi­sia in­nos­tu­maan, ken­ties saat­ta­maan lop­puun hä­nen työn­sä.

It­sel­lä­ni ei ole edel­ly­tyk­siä ra­ken­taa laa­jo­ja ko­ko­nai­suuk­sia. Mut­ta syk­lik­ko­jen kans­sa on haus­ka leik­kiä aja­tuk­sil­la, en­kä ole vi­hai­nen it­sel­le­ni, vaik­ken te­ki­si aja­tuk­sil­la­ni yh­tään mi­tään.

Tämä va­paus on van­huk­sen etuo­i­keus.