Koronakirjon shokkivaihe lienee ohitettu. On alistuttu – tai en minä tiedä, mitä tämä on.
Ensin oli oikeastaan jännittävä joutua riski-ihmiseksi ja tulla eristetyksi. Keskeneräisiä asioita oli paljon. Niille oli nyt aikaa. Puolison kanssa oli mahdollista jatkaa huomenna siitä, mitä eilen aloitettiin, muttei vielä tänään päästy loppuun. Monet ja monet asiat tulivat kuntoon – siinä luulossa, että karanteeni on viimeistään sydänkesällä loppu ja siirrytään normaaliin arkeen.
Ei siirrytty, ehkä vähän sopeuduttiin. Vai sopeuduttiinko? Nyt olen siinä pisteessä, että täytyy voida valittaa.
Talvella katselin oudoksuen kuvia kiinalaisista, jotka kulkivat maskit kasvoilla. Nyt katselen seuroissa samanlaisia ja mietin, harmittaako niitä muutamia, jotka unohtivat ottaa maskin mukaansa. Ainakin minua hävettää, jos huomaan maskin jääneen eteisen pöydälle.
Meillä on Helsingissä suuri toimitalo. Jonkin aikaa oli lupa kokoontua 500 henkilön voimalla, mutta raja ylittyi helposti. Kuitenkin seurapenkeistä puuttui satoja sellaisia, joita on tottunut näkemään siellä usein.
Riskiväki kulki omasta ovesta. Meidän pienellä pihan palasella ei ollut tungosta. Siellä voi vaihtaa muutaman sanan muutaman riski-ihmisen kanssa. Mutta valtava nuorisojoukko oli omassa sektorissaan ja kulki muista ovista. Heidän kauniita katseitaan ja herttaisia hymyjään ei kohdannut. Ei kyllä nähnyt riskiläistenkään ilmeitä kokonaan. En ole tiennyt, että ihmisten ilmeet ovat niin tärkeitä.
Ja nyt tuli taas uudet rajoitukset. 20 ihmisen enimmäismäärä on vähemmän kuin 500, joka sekin oli äsken vielä liian vähän! Puhujan puolisona pääsin kuitenkin viime keskiviikkona seuroihin. Muu seuraväki oli työvuorolaisia ja ensiksi ilmoittautuneita.
Seurat pidettiin salissa. Puhujan pöydällä oli kynttilät ja elävät kukat. Kuulijat asettuivat sopivin turvavälein, kuitenkin lähelle mikrofonia. Kysyin myöhemmin puhujalta, millaista on saarnata lähes tyhjässä salissa. Vastaus oli, että kyllähän minä ne näin, jotka siellä olivat, mutta en nähnyt enempää.
Oli kuitenkin sentään lähes 20. Lähetyspuhujien seuroihin oli kerran tullut vain kirjava kissa. Aikaisemmin luulin, että nettiseurojen taustaäänet tulevat nauhalta, mutta oikeat lapsethan siellä ääntelivät.
Sain siis olla seuroissa. En tiedä, milloin saan seuraavan kerran. En kohtaa juuri läheisiäkään. Tuon tuosta tapaamisia on jouduttu perumaan. Kerrankin sen tähden, että lapsen luokkatoverin naapurilla oli todettu virustartunta. Välillä on pakko ottaa oheisen kuvan kaltaisia irtiottoja.
Rajoituksia on läpi maapallon, kullakin alueella omansa: suurissa kaupungeissa, Sambian savanneilla ja Intian slummeissa... Heilläkinkö maskit kasvoillaan? Kuten meillä täällä pienessä Suomessa.
Olen ymmälläni, vaikka tiedän, ettei minua ole asetettu ratkaisemaan maailman kaikkia ongelmia, ei edes koronaviruksen olemusta tai tarkoitusta.
Miten tätä jaksavat ne, joiden arvomaailman mukaan ihmistieto ja taito tulee joskus ratkaisemaan pandemian, kehittämään rokotteen ja lopettamaan ongelman? Jotka eivät tajua, että ”jos Jumala suo”?
Välillä asioiden paljous tahtoo peittää näköalat. Ilman lapsellista luottamusta Taivaan Isän tietämykseen olisin nyt huutavassa hukassa. Niinpä haluan muistella vanhaa laulua, jossa sanotaan, että ”hän sumuhun kätkey vähäiseksi hetkeks, vaan paistaa taas kirkkahana”. Saanhan luottaa Jumalan kaikkivaltiuteen myös vuonna 2020.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys