Herään kotisohvalla makeasta päiväunestani työpäivän jälkeen. Ponkaisen pystyyn, mutta vaivun saman tien takaisin. Huimaa! On otettava varovaisemmin.
Outo olo jatkuu. Tähän malliin kuluu iltani. Kävelen ”seiniä pitkin” ja koetan tehdä normaalit iltapuuhat. Huoli ja pelko kasvavat. Uskallanko alkaa nukkumaan tällaisessa olotilassa, yksin? Mutta onko oloni niin huolestuttava, että tohdin soittaa hätäkeskukseen? Lopulta näppäilen 112.
Ensihoitajat saapuvat ja tekevät, mitä heidän kuuluu tehdä. Mittaavat verenpaineen. Kyselevät vointia. Tärisen vuoteellani. Ehkä enemmän jännityksestä kuin huonosta olosta.
Vähitellen rentoudun, kun saan puhua asiantuntijoiden kanssa. Koen, että minusta pidetään huolta. Uskallan kehotuksesta nousta istumaan sängyn reunalle. Seisomaan, kävelemään. Huimaus vähenee ja päädymme siihen, että pärjään kotona, eikä ole syytä lähteä lähikaupunkiin päivystykseen.
Kiitollisena käyn nukkumaan. Saan ottaa uudelleen yhteyttä, jos olo huononee.
Seuraavana aamuna käyn terveyskeskuksessa lääkärissä, jossa saan diagnoosin hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta ja ohjeet sen hoitoon.
…..
Herään tuskaisena nukuttuani pari tuntia. Käsi on vääntynyt koukkuun selän taakse, enkä saa sitä valtavan kivun vuoksi palautettua normaaliin asentoon. Illalla olin kaatunut jäisellä kadulla. Onkohan minulla luunmurtuma? Nousen varovasti ylös ja muistan, että kipeää kohtaa on paineltava kylmällä. Mutta kun minulla ei ole kylmägeelipussia.
Mietin, mitä kylmää löytäisin pakastimestani. Pakastevihannespussi. Kaivan sen esille ja painelen sillä kyynärvarttani. Siihen on noussut valtava patti, valunutta verta ilmeisesti.
Kipu on sietämätön, en pysty jatkamaan uniani. Taas tuo epävarmuus, voinko soittaa ambulanssin. Lopulta on pakko näppäillä 112.
Ambulanssi saapuu pitkältä tuntuvan odottelun jälkeen. Ensimmäinen toimenpide on saada käsivarsi pois selän takaa. Lievää väkivaltaa käyttäen se onnistuukin. Tutut kysymykset, verenpaineen mittaukset ja muut tutkimukset tehdään. Särkylääkettä tuhdisti nieluun (miksi en sitä heti herättyäni älynnyt ottaa?). Lääkärin konsultoinnin jälkeen päädymme soittamaan taksin, joka vie minut lähikaupungin sairaalaan päivystykseen.
Kokemus päivystyksestä onkin toisen tarinan aihe. Murtumaa minulla ei ole, ja palaan aamulla taksilla kotiin käsivarsi kantositeessä leväten ja muutaman päivän sairauslomalupaa kantaen. Kylmägeelipussin aion hankkia pikimmiten.
Milloin on niin suuri hätä, että ambulanssin voi soittaa? Ettei soittaisi turhan takia ja vaivaisi sairaanhoitoa. Se olisi tosi noloa. Sellaistakin kuulemma on, että hätäkeskukseen soitetaan turhan heppoisin perustein. Se nostaa kynnystä soittaa 112:een.
Aikansa kun arpoo ja tarkkailee oireitaan, jotka eivät mene ohi, päätyy pyytämään apua. Ehkä on parempi turvautua ensihoitoon kuin mennä suoraan päivystykseen jonottamaan ja hidastamaan sen toimintaa. Sitä paitsi se on niin kaukana, että kahdesti miettii, kannattaako sinne lähteä. Siellä sitten odotat ja odotat, että jotakin tapahtuu. Joka tapauksessa tarvitsisin kuskin tai taksin.
On siunausta, että meillä on toimiva terveydenhuolto. Oman tilanteen peilaus hoitohenkilökunnan kanssa tuo turvallisuutta. Yksin huolehtiessa ja pelätessä suhteellisuudentaju katoaa. Enkä ole sairaanhoidon asiantuntija. Sitä varten ovat koulutetut henkilöt, onneksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys