Saan ta­kin rii­sut­tua it­sel­tä­ni ja mu­ka­na­ni ole­vil­ta lap­sil­ta. Jäl­leen pi­tää yrit­tää muis­taa, mi­hin ta­kit jä­täm­me. "Ju­ma­lan ter­ve", ter­veh­din tut­tu­ja kans­sa­vel­jiä ja -si­sa­ria, joi­den kans­sa kat­seet koh­taa­vat tai mel­kein tör­mää­vät tak­kia nau­lak­koon lait­ta­es­sa.

Siir­rym­me puo­li­son ja las­ten kans­sa penk­kiin. Paik­ka löy­tyy tu­tus­ta koh­das­ta seu­ra­sa­lis­ta. Vä­lil­lä ihan nau­rat­taa, kuin­ka voi­kin ol­la niin, et­tä ha­lu­aa omal­le pai­kal­le seu­ra­penk­kiin. Ei­kä se hait­taa, vaik­ka paik­ka oli­si jo täy­tet­ty – usein Tu­run ry:ltä löy­tyy is­tu­ma­paik­ka sa­lin etuo­sas­ta oi­ke­al­ta.

Kä­vel­les­sä­ni tu­tul­le pai­kal­le näen usei­ta tut­tu­ja. Har­maan ta­kim­mai­sen pen­kin reu­nas­sa is­tuu veli, jon­ka ol­ka­pää­tä ohi­men­nen kos­ke­tan. Ter­veh­din. Veli kään­tyy, kat­seem­me koh­taa­vat. Het­ki on ly­hyt mut­ta mer­ki­tyk­sel­li­nen. Ei ai­na tar­vi­ta pu­het­ta, ei sa­nan­vaih­toa.

Is­tun tu­tul­la pai­kal­la ja odo­tan seu­ro­jen al­kua. Mi­ten ko­toi­sal­ta tun­tuu­kaan is­tua ja odo­tel­la tai ku­ten usein käy, saa­vum­me juu­ri vii­me­ti­pas­sa pu­heen al­kuun. Seu­ra­pai­kal­le on mu­ka­va tul­la.

Jään kui­ten­kin poh­ti­maan seu­ra­paik­kaan tu­le­mis­ta. Olen ko­ke­nut ja ais­ti­nut, et­tei asia ole ai­na jo­kai­sel­le yh­tä help­po. Voi­ko seu­roi­hin tu­le­mi­nen jän­nit­tää? Voi­ko tul­la ah­dis­tus tul­la, ol­la, näh­dä?

Is­tun ja kat­se­len ym­pä­ril­le­ni. Kat­se kul­kee kaa­re­van sei­nän reu­nas­ta ik­ku­naan, ris­til­le ja ur­kui­hin. Sa­lin ja koko ra­ken­nuk­sen pää­vä­ri on val­koi­nen. Kau­nis seu­ra­sa­li on pal­vel­lut mei­tä jo kah­dek­san­tois­ta vuot­ta. Sa­lin muo­to on sie­me­nen kal­tai­nen: suun­nit­te­li­ja on ot­ta­nut sii­hen raa­ma­tul­li­sen ver­tauk­sen.

Huo­maan seu­ra­vie­raan, jota en tun­ne. Myös vie­res­sä is­tu­va on mi­nul­le tun­te­ma­ton. Ajat­te­len: hyvä et­tä tu­lit, kei­tä olet­te­kaan. Huo­maan ajat­te­le­va­ni, et­tä nä­mä­kin seu­ra­vie­raat ovat var­maan us­ko­vai­sia ja tul­leet "sa­nan al­le" sa­mas­ta tar­pees­ta kuin mi­nä­kin. Ei ta­van vuok­si seu­roi­hin, vaan ha­lus­ta kuul­la evan­ke­liu­mi, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus, omal­le koh­dal­le. Tai voi­han ol­la niin, et­tä tun­te­ma­ton on tul­lut et­si­väl­lä sy­dä­mel­lä. Kuin­ka sitä toi­voo­kaan, et­tä jo­kai­nen sai­si us­koa evan­ke­liu­min oma­koh­tai­ses­ti.

Las­ten kans­sa is­tu­mi­nen seu­rois­sa on tul­lut tu­tuk­si, kun on saa­nut ison per­heen. Pen­kis­sä is­tuu myös mei­dän yh­dek­sän­vuo­ti­as eri­tyis­lap­sem­me si­sa­rus­ten­sa kans­sa. Olem­me ol­leet seu­rois­sa las­ten kans­sa jo 32 vuo­den ajan – on­han se pit­kä ai­ka. Tyt­tö on hyvä pi­tää isän tai äi­din lä­hel­lä, el­lei sy­lis­sä. Lap­set pi­tä­vät van­hem­mat he­reil­lä, vaik­ka vä­lil­lä sil­mät het­kek­si sul­keu­tu­vat­kin.

Seu­ra­pu­hu­ja pu­huu ka­lan­saa­liis­ta. Ajat­te­len, jos­ko lap­sil­la oli­si "kuu­lo pääl­lä", kun pu­hu­taan ka­lois­ta ja re­pei­le­vis­tä ver­kois­ta. Kun pu­hu­ja al­kaa joh­da­tel­la koh­ti evan­ke­liu­min tar­jo­a­mis­ta seu­ra­vie­rail­le, huo­maan, et­tä tyt­tä­rem­me kuu­lo on ai­na­kin nyt pääl­lä: kun pu­hu­ja pyy­tää evan­ke­liu­mia it­sel­leen, yh­dek­sän­vuo­ti­as eri­tyi­nen nos­taa kä­ten­sä ylös ja ha­lu­aa siu­na­ta.

En ai­na tie­dä, mitä tyt­tä­rem­me ym­mär­tää, mut­ta il­ta­siu­naus­ta tar­jot­ta­es­sa hän ha­lu­aa us­koa.

Kat­se­len penk­kei­hin. Näen pal­jon tut­tu­ja. Aja­tuk­se­ni har­hai­le­vat vä­lil­lä miet­ti­mään, mi­tä­hän tuol­le vel­jel­le tai si­sa­rel­le kuu­luu? Olem­me näh­neet usein vuo­sien var­rel­la, mut­ta kes­kus­te­lut ovat jää­neet vä­hiin. Sii­tä saam­me iloi­ta, et­tä olem­me seu­rois­sa. Näen lä­him­mäi­sen. Näen us­ko­vai­sen vel­jen tai -si­sa­ren ja hä­nen kas­voil­laan ja hy­mys­sä Kris­tuk­sen kas­vot.