Ma­ti­as Lah­ti

Ku­nin­gas Daa­vid koki elä­mäs­sään pal­jon, ja hä­nen elä­män­ta­ri­nan­sa on Raa­ma­tun vä­rik­käim­piä. Me­nes­tyk­sen li­säk­si hän­tä koh­ta­si­vat myös sy­vim­mät su­rut: rak­kaim­pien kuo­le­mat.

Daa­vi­din suu­ris­ta su­ruis­ta en­sim­mäis­tä edel­si ku­nin­gas Sau­lin vai­no hän­tä koh­taan. Sau­lin poi­ka Jo­na­tan ja Daa­vid oli­vat van­no­neet us­kol­li­suut­ta toi­sil­leen, ja Jo­na­tan oli pe­las­ta­nut Daa­vi­din hen­gen ker­to­mal­la hä­nel­le isän­sä mur­ha-ai­keis­ta. Saul ja Jo­na­tan kuo­li­vat sa­mas­sa tais­te­lus­sa, ja vies­tin saa­vu­tet­tua Daa­vi­din hä­nen su­run­sa pur­kau­tui va­li­tus­lau­lu­na: ”Si­nun ja­loim­mat mie­he­si, Is­ra­el, ovat sur­mat­tui­na kuk­ku­loil­la­si. Voi, san­ka­rit ovat kaa­tu­neet!” (2. Sam. 1:19.) Juh­la­vaan va­li­tus­lau­luun si­säl­tyy Daa­vi­din herk­kä tun­nus­tus: ”Ras­kas on su­ru­ni si­nun täh­te­si, vel­je­ni Jo­na­tan. Sinä olit mi­nul­le ra­kas. Mi­nul­le oli si­nun ys­tä­vyy­te­si nai­sen rak­kaut­ta iha­nam­pi.” (2. Sam. 1:26.) Jo­na­ta­nin kuo­le­ma rii­pai­si sy­väl­tä, mut­ta se oli kes­tet­tä­vis­sä. Jo­na­ta­nis­ta jäi Daa­vi­dil­le kau­nis muis­to.

Seu­raa­va Daa­vi­din suu­ri suru oli syyl­li­syy­den sä­vyt­tä­mä. Daa­vid oli osoit­ta­nut elä­mäs­sään usein oi­ke­a­mie­li­syyt­tä, mut­ta su­ku­puo­li­nen himo ja sen seu­rauk­set sai­vat hä­nen mo­raa­li­sen kom­pas­sin­sa se­ko­a­maan. Bat­se­ban kans­sa teh­dyn avi­o­ri­kok­sen jäl­keen Daa­vid yrit­ti peit­tää huo­ruu­den ja saa­da Bat­se­ban puo­li­son Uri­an näyt­tä­mään al­kun­sa saa­neen lap­sen isäl­tä. Yri­tyk­sen epä­on­nis­tut­tua Daa­vid ta­pat­ti Uri­an ja ot­ti Bat­se­ban vai­mok­seen. Ju­ma­la ei täs­tä mie­lis­ty­nyt: ”Her­ran sil­mis­sä Daa­vi­din teko oli paha” (2. Sam. 11:27).

Daa­vid sai an­teek­si, mut­ta Ju­ma­la an­toi ran­gais­tuk­sek­si lap­sen sai­ras­tua ja kuol­la. Daa­vi­din kuul­tua Ju­ma­lan pää­tök­ses­tä hän tuli su­rus­ta sai­raak­si: ”Daa­vid kään­tyi po­jan vuok­si Ju­ma­lan puo­leen, paas­to­si ja viet­ti yön­sä maa­ten pal­jaal­la lat­ti­al­la” (2. Sam. 12:16).

Lap­sen kuol­tua ta­pah­tui jo­ta­kin odot­ta­ma­ton­ta. Ka­tu­muk­ses­sa pieh­ta­roi­nut Daa­vid ”nou­si maas­ta, pe­sey­tyi, voi­te­li it­sen­sä ja vaih­toi vaat­teen­sa. Sit­ten hän meni py­häk­köön ja ku­mar­tui maa­han ru­koi­le­maan. Ko­tiin pa­lat­tu­aan hän pyy­si syö­tä­vää, ja hä­nel­le tuo­tiin ruo­kaa ja hän söi.” (2. Sam. 12:20.) Daa­vi­din käy­tös­tä kum­mas­tel­leet pal­ve­li­jat sai­vat hä­nel­tä kau­niin ja sy­väl­li­sen vas­tauk­sen: ”Mik­si nyt enää paas­to­ai­sin, kun hän on kuol­lut? Voin­ko saa­da hä­net ta­kai­sin elä­mään? Minä me­nen ai­ka­naan hä­nen luok­seen, mut­ta hän ei voi pa­la­ta mi­nun luok­se­ni.” (2. Sam. 12:23.) Us­ko ava­si nä­kö­a­lan nä­ky­mät­tö­mään, ja su­run rin­nal­le as­tui toi­vo jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä.

Daa­vi­din poi­ka Ab­sa­lom oli mur­heen lap­si. Hän sur­ma­si oman ve­li­puo­len­sa, Daa­vi­din esi­kois­po­jan Am­no­nin, kään­tyi isään­sä vas­taan ja kruu­na­si it­sen­sä ku­nin­kaak­si. Ab­sa­lo­min kuo­le­ma tais­te­lus­sa Daa­vi­din jouk­ko­ja vas­taan oli kat­ke­ran elä­män­po­lun kat­ke­ra pää­tös, jos­sa ei ol­lut sen enem­pää Jo­na­ta­nin kuo­le­man yle­vyyt­tä kuin sy­li­lap­sen kuo­le­maan liit­ty­nyt­tä toi­voa. Daa­vi­dil­la, 73 psal­min te­ki­jäl­lä, ei ol­lut sa­no­ja. Oli vain syvä tus­ka, joka pur­kau­tui jär­kyt­tä­vään huu­toon: "Poi­ka­ni Ab­sa­lom, Ab­sa­lom, poi­ka­ni, poi­ka­ni!" (2. Sam. 19:5).

Kär­si­myk­sen on­gel­ma on te­o­lo­gi­sis­ta ky­sy­myk­sis­tä suu­rim­pia. Yhä uu­det su­ku­pol­vet ovat vuo­rol­laan pyr­ki­neet rat­kai­se­maan rat­kai­se­ma­ton­ta: jos Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as ja hyvä, mik­si hän sal­lii pa­han? Hy­viä nä­kö­kul­mia on vuo­si­sa­to­jen var­rel­la esi­tet­ty, mut­ta on­gel­ma ei ole rat­ken­nut – ei­kä rat­kea. Ju­ma­lan sa­lai­suuk­sia voi tar­kas­tel­la vain us­kon sil­min, ja sil­loin­kin sa­lat­tu Ju­ma­la kät­key­tyy ma­jes­teet­tiin­sa.

On het­kiä, jol­loin tun­tuu kuin mu­ser­tui­sim­me mik­si-ky­sy­myk­sen pai­non al­le. Sy­vim­mäs­sä al­hos­sa te­o­reet­ti­set mie­tel­mät ja ih­mis­vii­sau­det ovat ar­vot­to­mia. Kun sa­no­ja ei ole, jäl­jel­le jää­vät läs­nä­o­lo, sa­na­ton kuor­man ja­ka­mi­nen ja ru­kous. Kai­kel­la on ai­kan­sa. Jos­kus on ai­ka vain it­keä it­ke­vien kans­sa.