Matias Lahti
Kuningas Daavid koki elämässään paljon, ja hänen elämäntarinansa on Raamatun värikkäimpiä. Menestyksen lisäksi häntä kohtasivat myös syvimmät surut: rakkaimpien kuolemat.
Daavidin suurista suruista ensimmäistä edelsi kuningas Saulin vaino häntä kohtaan. Saulin poika Jonatan ja Daavid olivat vannoneet uskollisuutta toisilleen, ja Jonatan oli pelastanut Daavidin hengen kertomalla hänelle isänsä murha-aikeista. Saul ja Jonatan kuolivat samassa taistelussa, ja viestin saavutettua Daavidin hänen surunsa purkautui valituslauluna: ”Sinun jaloimmat miehesi, Israel, ovat surmattuina kukkuloillasi. Voi, sankarit ovat kaatuneet!” (2. Sam. 1:19.) Juhlavaan valituslauluun sisältyy Daavidin herkkä tunnustus: ”Raskas on suruni sinun tähtesi, veljeni Jonatan. Sinä olit minulle rakas. Minulle oli sinun ystävyytesi naisen rakkautta ihanampi.” (2. Sam. 1:26.) Jonatanin kuolema riipaisi syvältä, mutta se oli kestettävissä. Jonatanista jäi Daavidille kaunis muisto.
Seuraava Daavidin suuri suru oli syyllisyyden sävyttämä. Daavid oli osoittanut elämässään usein oikeamielisyyttä, mutta sukupuolinen himo ja sen seuraukset saivat hänen moraalisen kompassinsa sekoamaan. Batseban kanssa tehdyn aviorikoksen jälkeen Daavid yritti peittää huoruuden ja saada Batseban puolison Urian näyttämään alkunsa saaneen lapsen isältä. Yrityksen epäonnistuttua Daavid tapatti Urian ja otti Batseban vaimokseen. Jumala ei tästä mielistynyt: ”Herran silmissä Daavidin teko oli paha” (2. Sam. 11:27).
Daavid sai anteeksi, mutta Jumala antoi rangaistukseksi lapsen sairastua ja kuolla. Daavidin kuultua Jumalan päätöksestä hän tuli surusta sairaaksi: ”Daavid kääntyi pojan vuoksi Jumalan puoleen, paastosi ja vietti yönsä maaten paljaalla lattialla” (2. Sam. 12:16).
Lapsen kuoltua tapahtui jotakin odottamatonta. Katumuksessa piehtaroinut Daavid ”nousi maasta, peseytyi, voiteli itsensä ja vaihtoi vaatteensa. Sitten hän meni pyhäkköön ja kumartui maahan rukoilemaan. Kotiin palattuaan hän pyysi syötävää, ja hänelle tuotiin ruokaa ja hän söi.” (2. Sam. 12:20.) Daavidin käytöstä kummastelleet palvelijat saivat häneltä kauniin ja syvällisen vastauksen: ”Miksi nyt enää paastoaisin, kun hän on kuollut? Voinko saada hänet takaisin elämään? Minä menen aikanaan hänen luokseen, mutta hän ei voi palata minun luokseni.” (2. Sam. 12:23.) Usko avasi näköalan näkymättömään, ja surun rinnalle astui toivo jälleennäkemisestä.
Daavidin poika Absalom oli murheen lapsi. Hän surmasi oman velipuolensa, Daavidin esikoispojan Amnonin, kääntyi isäänsä vastaan ja kruunasi itsensä kuninkaaksi. Absalomin kuolema taistelussa Daavidin joukkoja vastaan oli katkeran elämänpolun katkera päätös, jossa ei ollut sen enempää Jonatanin kuoleman ylevyyttä kuin sylilapsen kuolemaan liittynyttä toivoa. Daavidilla, 73 psalmin tekijällä, ei ollut sanoja. Oli vain syvä tuska, joka purkautui järkyttävään huutoon: "Poikani Absalom, Absalom, poikani, poikani!" (2. Sam. 19:5).
Kärsimyksen ongelma on teologisista kysymyksistä suurimpia. Yhä uudet sukupolvet ovat vuorollaan pyrkineet ratkaisemaan ratkaisematonta: jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miksi hän sallii pahan? Hyviä näkökulmia on vuosisatojen varrella esitetty, mutta ongelma ei ole ratkennut – eikä ratkea. Jumalan salaisuuksia voi tarkastella vain uskon silmin, ja silloinkin salattu Jumala kätkeytyy majesteettiinsa.
On hetkiä, jolloin tuntuu kuin musertuisimme miksi-kysymyksen painon alle. Syvimmässä alhossa teoreettiset mietelmät ja ihmisviisaudet ovat arvottomia. Kun sanoja ei ole, jäljelle jäävät läsnäolo, sanaton kuorman jakaminen ja rukous. Kaikella on aikansa. Joskus on aika vain itkeä itkevien kanssa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys