Matias Lahti
Elämäni oletettavasti suurin luku-urakka tuli päätökseen, kun suljin viime yönä Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan viimeisen kirjan. Kirjasarjassa Päätalo kuvaa tiensä Taivalkosken Jokijärveltä metsätöiden, uittojen, sotavuosien ja Tampereen rakennustyömaiden kautta ammattikirjailijaksi. Takana on lähemmäs kaksikymmentätuhatta sivua savotoita ja rakennusmestoja, köyhyyttä, ahkerointia, sinnikkyyttä, huumoria, porinointia, sotamuistoja, jatustelua ja atimointia. Sarjan lukeminen kesti vuosia lukuvauhdin painuessa välillä anhittomiin. Olin jo lähellä hyytyä Tampereen rakennustelineille, mutta mielenkiinto voitti ja pääsin sarjan loppuun.
Jokainen voi elää vain yhden elämän, mutta kirjaa lukiessaan voi hetken kuvitella näkevänsä maailman toisen ihmisen silmin. Voi sentoki, että Iijoki-sarjan kohdalla kokemus oli poikkeuksellisen voimakas! Luettuani kirjat uskon tietäväni jotain paitsi Kalle Päätalon elämästä myös Suomen noususta agraariyhteiskunnasta teolliseksi valtioksi ja niistä tunnelmista, joiden vallitessa muutos tapahtui. Oman erityisen mielenkiintonsa kirjoihin tuo vanhoillislestadiolaisen kyläyhteisön ja elämäntavan kuvaus ajalta ennen sotia.
Nobel-kirjailija Ernest Hemingwayn mukaan hyvä proosa on kuin jäävuori: vain pieni osa on pinnalla, loput näkymättömissä. Luonnehdinta ei sovi Päätaloon, joka tuntuu kirjoissaan kääntävän sielunsa ympäri kiusallisuuteen asti. Mikään ei jää arvailujen varaan, ja virheiden ruotiminen muistuttaa tunnustuksia papille. Yrittikö kirjailija sovittaa pahimpia hairahduksiaan kirjoittamalla niistä kuin julkirippiä tehden? Kirjojen suosio on osoitus sympatioiden jäämisestä sen puolelle, joka tunnustaa heikkoutensa avoimesti. Rehellisyys ei mene koskaan pois muodista.
Mikä saa ihmisen käyttämään neljännesvuosisadan elämäkertansa kirjoittamiseen? Vastausta on haettava Päätalon lapsuus- ja nuoruusvuosista, joihin hän palaa kirjoissaan aina uudelleen. Kallio-Kallen kokemat kärsimykset, köyhyys ja nöyryytykset saivat aikaan haavoja, joiden parantamiseen mikään sivumäärä ja menestys eivät tunnu riittävän. On kuin kirjailija yrittäisi kirja toisensa jälkeen kirjoittaa itsensä ulos lapsuuden kokemuksistaan siinä onnistumatta. Asetelma on traaginen, mutta sen tuloksena on vilpitöntä ja liikuttavaa kirjallisuutta. Soitto on suruista tehty.
Lukiessani haen sytykkeitä ajattelulleni, erilaisia näkökulmia maailmaan, taide-elämyksiä, tietoa ja viihdettäkin. Tällä kertaa uskon myös terveyteni hyötyneen. Samojen asioiden loputtomalla toistamisella on nimittäin tylsyydessään rauhoittava vaikutus. Olen varma, että aina tunnin ajan luettuani verenpaineeni oli laskenut isä-Herkon sanassa nätisti. Projektin haittapuolelle on laskettava lukuisat alkupäästään lyhentyneet yöunet.
Möllärien loputtua olen sarjan lukeneille tutun ongelman edessä: mitä seuraavaksi? Millaista on elämä ilman Kallio-poikaa, Pää-Herkkoa, Riitun tuutteroa, Kummun patruunaa ja Ukkelia? Ei ole hiijen vissi, vaikka palaisin vielä sarjan kirjoihin. No, näkkyypähän.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys