Sa­nan "pyhä" juu­ret ovat vuo­si­tu­han­sien ta­ka­na, ja sil­lä on tar­koi­tet­tu jo­tain eri­tyis­tä tai ero­tet­tua. Py­hä­päi­vä on siis sa­nan­mu­kai­ses­ti eri­tyi­nen päi­vä. Sen viet­to pe­rus­tuu Ju­ma­lan omaan esi­merk­kiin ja il­moi­tuk­seen. Ai­van Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä ker­ro­taan, kuin­ka "Ju­ma­la siu­na­si seit­se­män­nen päi­vän ja py­hit­ti sen, kos­ka hän sinä päi­vä­nä le­pä­si kai­kes­ta luo­mis­työs­tään" (1. Moos. 2:3). Sa­pa­tin viet­to vah­vis­tet­tiin vie­lä Moo­sek­sen lain tau­luis­sa, joi­den kol­mas käs­ky kuu­luu ”muis­ta py­hit­tää le­po­päi­vä” (2. Moos. 20:8).

Käs­kys­sä on myös vä­hem­män tun­net­tu jat­ko-osa: "Kuu­te­na päi­vä­nä tee työ­tä ja hoi­da kaik­kia teh­tä­vi­ä­si” (2. Moos. 20:9). Ke­ho­tus teh­dä työ­tä mui­na päi­vi­nä on siis yh­tä lail­la Ju­ma­lan tah­to kuin le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­nen­kin. Jot­ta voi­si ol­la to­del­lis­ta le­poa, tar­vi­taan en­sin ra­si­tus­ta. Lut­her kir­joit­taa näin: "…on teh­tä­vä ah­ke­ras­ti työ­tä. Ju­ma­la on an­ta­nut sel­lai­sen käs­kyn ih­mi­sel­le pa­ra­tii­sis­sa. Joka tah­too syö­dä, hä­nen pi­tää myös teh­dä työ­tä."

Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­seen elä­mään kät­key­tyy myös ajal­li­nen siu­naus. Ju­ma­la tun­tee luo­man­sa ih­mi­sen ja tie­tää, et­tä tar­vit­sem­me myös le­poa. Sik­si Ju­ma­la ikään kuin ha­lu­aa nos­taa ikeen har­ti­oil­tam­me ker­ran vii­kos­sa. Mo­nen ko­ke­mus on, et­tä raa­ta­mi­nen vuo­rot­ta on tul­lut no­pe­as­ti­kin tien­sä pää­hän, ja uu­pu­mi­sen myö­tä työn­te­ko ei ole la­kan­nut vain sun­nun­tai­sin, vaan myös kaik­ki­na mui­na vii­kon­päi­vi­nä. "Py­hä­työl­lä ei ole siu­naus­ta", tie­si van­ha kan­sa sa­noa.

Ju­ma­la ei kui­ten­kaan käs­ke­nyt le­pää­mään py­hä­päi­vää, vaan py­hit­tä­mään le­po­päi­vän. Käs­kyn mu­kaan sun­nun­tai­na le­pää­mi­nen on nor­mi, ole­tu­sar­vo, ja päi­vän py­hit­tä­mi­nen käs­kyn var­si­nai­nen si­säl­tö. Se­lit­tä­es­sään kol­mat­ta käs­kyä Lut­her läh­tee liik­keel­le juu­ri täs­tä nä­kö­kul­mas­ta: "Mei­dän tu­lee pel­jä­tä ja ra­kas­taa Ju­ma­laa niin, et­tä em­me vä­hek­sy Ju­ma­lan sa­naa ja sen saar­naa, vaan pi­däm­me sen py­hä­nä, kuun­te­lem­me ja opim­me sitä mie­lel­läm­me." Py­hä­päi­vä tu­lee py­häk­si vain Ju­ma­lan sa­nal­la, ja niin­pä sun­nun­tai il­man Ju­ma­lan sa­naa ei ole Ju­ma­lan tar­koit­ta­maa py­hä­päi­vän viet­toa.

Jee­sus kiis­te­li sa­pa­tin vie­tos­ta tois­tu­vas­ti isien pe­rin­näis­sään­töi­hin hirt­täy­ty­nei­den fa­ri­seus­ten kans­sa. Avain asi­aan suh­tau­tu­mi­seen löy­tyy Jee­suk­sen sa­nois­ta heil­le: "Sa­pat­ti on ih­mis­tä var­ten ei­kä ih­mi­nen sa­pat­tia var­ten" (Mark. 2:27). Sa­pat­ti on Ju­ma­lan lah­ja, ei taak­ka. Hä­nen tah­ton­sa on, et­tä sil­loin ruu­miim­me, mie­lem­me ja sie­lum­me saa­vat le­vä­tä ja vir­kis­tyä.

Ei ole vää­rin ren­tou­tua, jos­kus tur­han­päi­väi­sen­kin si­säl­lön pa­ris­sa. Soh­val­la ma­kaa­va, kän­nyk­kää tyl­sis­ty­nee­nä se­laa­va ih­mi­nen kui­ten­kaan tus­kin siin­si Ju­ma­lan sil­mis­sä hä­nen aset­ta­es­saan sa­pa­tin. Viih­teen alt­ta­ril­le pol­vis­tu­mi­nen sun­nun­tai­sin sil­lä pe­rus­teel­la, et­tei se ole työ­tä, on pa­him­mil­laan suo­ra­nais­ta epä­ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. "Kun si­nun pi­täi­si men­nä kirk­koon, sinä vain ve­nyt lais­ko­tel­len vuo­tees­sa­si", kir­joit­taa Lut­her. Sa­moin sun­nun­tain käyt­tä­mi­nen hen­ki­sen työn te­ke­mi­seen sil­lä pe­rus­teel­la, et­tei se ole fyy­sis­tä työ­tä, on it­se­pe­tos­ta.

Kol­man­nen käs­kyn muo­toi­lu ero­aa muis­ta käs­kyis­tä. Var­si­nai­se­na käs­ky­sa­na­na on ”muis­ta”, joka peh­men­tää käs­kyn il­met­tä. On kuin Ju­ma­la ha­lu­ai­si sa­noa, et­tä hän tie­tää, mi­ten huo­no­muis­ti­sia olem­me, ja sik­si hän ke­hot­taa mei­tä pon­nis­te­le­maan asi­an pi­tä­mi­sek­si mie­les­sä. Ylei­nen maal­lis­tu­mis­ke­hi­tys tem­pai­see us­ko­vai­sen­kin hel­pos­ti mu­kaan­sa, jol­loin sun­nun­tait voi­vat al­kaa muis­tut­taa ar­ki­päi­viä.

”Var­je­le sinä ta­paa, niin tapa var­je­lee si­nua”, ke­hot­taa kan­san­vii­saus. On hyö­dyk­si luo­da py­hä­päi­vän viet­toon it­sel­leen ta­po­ja, jot­ka oh­jaa­vat huo­no­muis­tis­ta­kin miel­tä oi­ke­aan, Ju­ma­lan tar­koit­ta­maan suun­taan. Jee­suk­ses­ta ker­ro­taan, mi­ten hän ”meni sa­pat­ti­na ta­pan­sa mu­kaan sy­na­go­gaan” (Luuk. 4:16).

Sun­nun­tai hei­jas­te­lee yh­tä us­kon pe­ru­se­le­ment­tiä: le­poa Ju­ma­las­sa ja hä­nen po­jas­saan. Sun­nun­tain vie­tos­ta­kin voi tul­la suo­ri­te, siis työ­tä hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä. Ju­ma­lan tar­koi­tus on juu­ri päin­vas­tai­nen: ”Tul­kaa mi­nun ty­kö­ni, kaik­ki työ­tä­te­ke­väi­set ja ras­kau­te­tut, niin minä an­nan teil­le le­von” (Matt. 11:28). Us­kom­me mit­ta ei ole tun­nol­li­suu­des­sam­me. Toi­saal­ta kyl­vä­mä­tön sie­men ei voi kas­vaa, ja jos teem­me ajan­käy­tös­säm­me va­lin­to­ja, joi­den myö­tä em­me an­na Ju­ma­lan sa­nal­le mah­dol­li­suut­ta itää sy­dä­mis­säm­me, se ei voi myös­kään kan­taa he­del­mää.

Elä­män­ti­lan­teet ja kult­tuu­riym­pä­ris­töt ovat mo­net, ja sik­si ei ole mie­le­käs­tä ta­ker­tua yk­si­tyis­koh­tiin sii­nä, mis­sä koh­den "oi­ke­an" py­hä­päi­vän vie­ton ra­jat me­ne­vät. Sa­pat­ti ei muu­tu py­häk­si sil­lä, et­tä or­jal­li­ses­ti väl­täm­me fyy­si­siä suo­rit­tei­ta, ei­kä se ole oi­ke­aa Ju­ma­lan pal­ve­le­mis­ta. Mo­nin ver­roin tär­ke­äm­pää ja Ju­ma­lan tah­don mu­kais­ta on muis­taa py­hit­tää le­po­päi­vä Ju­ma­lan sa­nal­la, eli yk­sin­ker­tai­ses­ti nou­dat­taa Ju­ma­lan an­ta­maa käs­kyä.